Syksy

Syksy. Se on täällä. Kylmät ja sumuiset aamut. Kosteat nurmikot. Kirpeän raikas ilma.Yks kaks pilkahtava aurinko joka yllättäen lämmittää niin, että on pakko vähentää vaatetta. Viikonloppuna oli  onneksi aivan ihanat säät!

On myös se vähemmän raikas puoli syksyä. Vettä vihmoo, puiden lehdet punertuvat ja flunssa aalto uhkaavasti kolistelee jo eteisessä.

Muikku on kuumeessa, minä raihnainen ja tytärkin valitteli aamulla kurkkukipua. Kyllä. Syksy todellakin on täällä. Ja mies viikon työmatkalla. Jotkut luonnonlait ovat vankkumattomia...

Koulutaival on jälleen on alkanut kiireisenä. Ekaluokka on jännittävää aikaa. Niin se on, että kouluun meno on valtava muutos paitsi lapsen elämässä, myös aikuisen. Vaikka osasinhan näin toisen kohdalla jo odottaa yllättävää itsenäistymispyrähdystä ja siihen liittyviä kasvukipuja (hölmöilyä, kapinaa ja muuta oireilua), iski se taas jotenkin yllättäen, kuin puskista. Wilmaviestit sinkoilevat meillä ja muissa naapuruston perheissä. Miten ihmeessä opettajat saavat aikansa riittämään siihenkin? Kunnioitukseni. Äidin näkökulmasta toisten vanhempien tarjoama veraisuki on aivan ehdotonta. Oman lapsen toilailut eivät tunnu niin epätoivoa herättäviltä kun muistaa, että muilla on omat tapansa kasvukipuilla.

Positiivisiakin yllätyksiä on ollut. Poika malttaakin istua hiljaa tunneilla ja olla pulisematta. Opettaja kuvaili hänen oppituntiolemustaan "pohdiskelevaksi". Ainoa häiriö tulee jatkuvasta rapistelusta. Kyniä, papereita, kumeja. Toki sekin häiriö pitää saada pois, mutta olen niin iloinen, ettei poika olekaan pelle ja hauskuuttaja. Pahin pelkoni ei ole toteutunut :).

Kävin aamulla kirjastossa palauttamassa kirjaa. Loistokeksintö tuo palautusluukku johon voi kirjat jättää kirjaston ollessa suljettu. Kirjaston sivuovessa oli lappu kirjakuljetukset jonka vilkaisulla luin koirakuljetukset. Yllätyin. En tiennyt, että koiratkin saavat käydä kirjastossa :D.

Kotimatkalla mieleeni muistui lapsuudesta tv-ohjelma jossa seikkaili Koira Kirjalainen. Mitä siinä tapahtui? Muistan  tikkaat, koira nukkui jossakin ylähyllyllä ja hänellä oli musta nenänpää. Olen ollut silloin tosi pieni. Muistan hyvin sen lehmännahkaisen valkoruskean turkispintaisen vyön jota pidin vyötärölläni kun seikkailin mummolassa koira kirjalaisleikissä. Muistaakseni leikkiin kuului että häntää välillä etsittiin. Koti oli mummolan vaatehuoneessa, mutta ylähyllylle en saanut haikailustani huolimatta kiivetä. Vaatehuoneessa oli jännittävä tuoksu ja pimeää.

Tytär aamulla halaili pikkuveljeä heipaksi ja taas kerran kysyi miksi omasta vauva-ajastaan ei muista mitään. Vastasin sen mitä tiesin, uusimman tiedon mukaan se johtuu vauva-ajan kiivaasta uusien hermoyhteyksien kasvamisesta.  Itse jäin kuitenkin pohtimaan, miten jotkut asiat jäävät mieleen, toiset eivät. Ja miten jotkut muistot yht' äkkiä putkahtavat uudelleen pintaan vaikka toisissa olosuhteissa niitä ei pystisi mieleensä palauttamaan vaikka kuinka yrittäisi. Ihmismieli on ihmeellinen.

Tuntuu, että tämä äitiysloma on ollut minulle jollakin tapaa rauhoitava ja eheyttävä. Olen vähitellen tulossa sinuiksi tämän talon kanssa. Kyseessä voi olla myös keittiöremontin eheyttävä vaikutus. Tai sitten en olekaan rauhoittunut vaan siivoileminen ja järjesteleminen on vain merkki neuroosista.

Käsityörintamalla on hiljaista. Ei säkenöi, puurran vain. Sukkien tekeminen ei hirveästi inspiroi, mutta väännän niitä saadakseni langantähteitä uuteen afrikkalainen kukka-projektiini. Tunnen itseni hiukan hölmöksi. Miksi Afrikkalaiset kukat täytyy tehdä langantähteistä, miksi niitä varten ei voisi reilusti ostaa uutta lankaa? No kun. Ne tehdään langantähteistä. Ja peitto tulee hirveän kalliiksi jos sitä varten ostaa uusia lankoja.(Valmis vauvanpeitto 67cmx89cm painoi 450g, aikuisen peitto painaa siis kilokaupalla). Halvempaa on siis tehdä kasapäin sukkia joita kukaan ei oikeastaan välttämättä tarvitsisi ja sitten lopuista langantähteistä tehdä afrikkalaisia kukkia. Eikuin siis... No kun ne tehdään langantähteistä.

Arkipäivä kotosalla

Tyttärelläni on jo pitkään esiintynyt kijallisia taipumuksia jotka pulpahtelevat esiin erilaisin tavoin. Yksi tapa toteuttaa itseään kirjoittamalla on sanoittaa uudelleen vanhoja tuttuja lauluja. Lippusia ja lappusia tupsahtelee vastaan siivoillessani pöydille kertyviä röykkiöitä, niin tänäänkin. Siivoaminen taas sitten on loputon urakka, mutta se on eri asia...

Tekstin julkaisemiseen on taiteilijan (9v) lupa kunhan en julkaise sitä hänen omalla nimellään. Saan kuitenkin kertoa, että kyseessä on tyttäreni.

Arkipäivä kotosalla
(sävel Kesäpäivä Kangasalla)

Mä sohvalla parhaimmalla oon kotimme rakkaimman.
Niin kauas kuin silmä siintää on kaikki huiskin haiskin.
Kas Muikku tuol vipeltää-ää ja uusissa pöksyissään.
Ja lelun rakkahimpansa se syliinsä halailla saa.
Ja lelun rakkahimpansa se syliinsä halailla saa!

Mä vain olen tyttö pieni ja sänkyni kova on.
Vaan oisko mul äitin sänky, niin nukkuisin paremmin!
Ja nukkuisin tunti kausii, ja heräisin ekaksi.
Ja Veljen herättämässä mä kävisin leikkimähän.
Ja Veljen herättämässä mä kävisin leikkimähän!

Oi kotimme pyhä Rouva,
sä äitimme armias!
Ah kuink' on sun maasi kaunis,
kuink' ihana huushollis!
Sä sotkujen siivouksella
suo lempemme tuulta vaan.
Oi äiti intoa anna ain sotkuja siivoamaan!
Oi äiti intoa anna ain sotkuja siivoamaan!


Ja sitten mä repesin :D.
Kursivoituihin kohtiin kuuluu vaihtaa oikea nimi. Laulu käsittelee sangen osuvasti meillä aina ajankohtaisia aiheita: Ikuisesti mullin mallin olevaa kotia jota äiti epätoivoisesti yrittää siivota ja (nalkuttamista huonolla menestyksellä vastustaen) motivoida muita hoitamaan oma osuutensa siisteyden ylläpitämiseksi. Aamutorkun tyttären ja aamuvirkun pojan välistä eroa (poika on aina ollut  hyväntuulisena hereillä ennen muita, tyttöä taas on aina ollut vaikea saada sängysä ihmisten aikoihin ylös ja äitinsä tavoin poloinen on aamuäreä. Sänkykin raukalla on kova kuin mikä. Äidin ja isän löystynyt jousipatjasänky olisi paljon parempi.

Kunpa joskus pääsisimme siisteydessä selaiseen pisteeseen, ettei hirveästi hävettäisi päästää vieraita ihmisiä ovesta sisään. Huoh. Seuraavassa muutama muukin tänään siivoillessa bongattu sanoitus:


Muikul oli lepakko
(sävel Maijal oli karitsa)

Muikul oli lepakko, lepakko, lepakko!
Muikul oli lepakko tumman ruskea.


Minne lensi lepakko, lepakko, lepakko?
Minne lensi lepakko tummanruskea?

Lensi Muikun sylihin, sylihin, sylihin.
Lensi Muikun sylihin, pieneen sylihin.


Muikku
(sävel Bonzo pieni leikkihauva)

Muikku pieni äidin vauva, punainen on kieli sen!
Syliinsä kun sen saa Laura, niin on hyvä mieli sen.
Kyllä Lauraa laulattaa, Muikkua kun rutistaa!
Sylissänsä niin kuin lasta Muikku on niin pieni vasta, 
sylissänsä niin kuin lasta Muikku on niin pieni vasta!

Imetyskriisi

Äitiyteni on jälleen kriisissä. Yhtä kriisiä koko ajan sanon minä. Nyt on päällimmäisenä imetyskriisi. Kesälomakriisiäkin pukkaa, mutta se jää mennen tullen imetyskriisin jalkoihin.

Poika aikoo selvästi lopettaa imetyksen. Kahdeksan kuukauden iässä. Eihän tämä käy päinsä! Imetys auttaa ehkäisemään allergioita ja on sitäpaitsi äidille helppoa. Ei tiskaamista, ei korvikkeen roudaamista kaupoista jne. Tiedätte kyllä. Sitäpaitsi minä tykkään imettämisestä. Minä haluan imettää ja mikä parasta, se on suositusten mukaan hyvä juttu. Imettämällä saan edes jonkin äitiyden osa-alueen helposti ja vaivatta ideaalitilaan. Muutenhan äitiyden ihanne on niin säkenöivä ja kultareunainen, etten siihen koskaan tule pääsemään kuin hetkittäin.

Maito ei siis nyt kelpaa. Ruokahalu pojalla on kyllä ollut tähän asti kova ja maitoa on mielestäni riittänyt hyvin. Kiinteiden aloittaminenkin tämän vauvan kanssa on sujunut vaivattomasti. Ruokahalu kun on hyvä. Poika syö mitä vain, valtavia määriä verrattuna edellisiin lapsiimme ja kokkareetkaan eivät yllättäen haittaa oikeastaan yhtään. Tämän vauvan kanssa imettäminen on kyllä ollut koko ajan jotenkin hankalaa. Verrattuna edellisiin kokemuksiini siis. Hän kiemurtelee rinnalla, ähkii ja reuhtoo. On tehnyt sitä ihan pienestä saakka. Arvelen, että poika on luolamiesten sukua. Saalis pitää nähkääs tappaa ennen kuin sen voi syödä.

Reilu kuukausi sitten hän lakkasi huolimasta rintamaitoa päivällä. Rinnan hän ottaa suuhun kyllä, lupsauttaa pari kertaa ja sitten kääntää päänsä pois. Aikani yritin tyrkyttää rintaa joka välissä, lopulta tajosin tilalle vettä pullosta. Ensin yritin "tietysti" hörppyyttää veden lasista ettei imetys vaan häiriinny. Eihän se toiminut. Kaikki vesi oli koko ajan sylissä ja kurkusta alas meni tuskin mitään. Pakkohan lapsen on kuitenkin jotain nestettä ottaa päiväsaikaan. Oli ne helteetkin siinä ja poika oli koko ajan vaunuissa pää märkänä hiestä. Tuttipullosta homma toimi vähän paremmin.

Asiaa pähkäiltyäni ajattelin tämän olevan taas jokin vaihe ja yöimetyksen riittävän, poika on kuitenkin heräillyt tasaiseen tahtiin nelisen kertaa yössä rinnalle. Syömään. Ajatus saattoi taas olla oikea, tai sitten ei. Kasvukäyrät ovat kääntyneet laskuun ja neuvolasta täti ehdotti varovasti korviketta päivällä. Tai yöimetyksen lopettamista -jos vaikka yösyönti siirtyisi päiväsaikaan. Saisivat vanhemmatkin ehkä nukkua paremmin. Ajatus tuntui minusta radikaalilta. Jos lapsi on mielummin nälissään kuin ottaa maitoa päivällä (!!! -sitäkin kokeilin yhtenä päivänä), miksi hän haluaisi päivällä rinnalle yöimetyksen lopettamisen jälkeen?

Neuvola oli puolitoista viikkoa sitten ja silloin yöimetys vielä toimi. Sen jälkeen on tilanne taas muuttunut. Ekat kaksi hammasta kuultavat nyt alaikenestä, mutta eivät ole vielä puhjenneet. Nyt ei rintamaito tahdo kelvata yölläkään. Alan olla kohta hädissäni. Maitotuotteita pitäisi upota 6dl vuorokaudessa jotta kalsiumin saanti olisi riittävää.

Tässäkö se sitten oli? Onko minun imetykseni nyt imetetty? Kahden hyvin sujuneen imetyksen jälkeen tämä on ehkä helpompi käsitellä (?), olenhan tässä onnistunut ennenkin. Tiedän pohjimmiltani että kyse ei siis voi olla pelkästään siitä, että en vain osaa. Väsymys ei yhtään auta asian rationaalista käsittelyä. Viime yö meni pojalta ihan huudoksi ja pyörimiseksi. Ne hampaat luultavasti...

Sen lisäksi miltä minusta tuntuu, vatvon miltä pojasta mahtaa tuntua ja mikä hänelle olisi parasta. Jos nyt luovutan ja lopetan imettämisen, ei sitä todennäköisesti enää aloteta uudestaan myöhemmin. Toisaalta imetys ei voi olla itsessään niin tärkeä asia, että lapsen pitäisi sen vuoksi kärsiä, että äiti haluaa ripustautua ajatukseen imettämisen tärkeydestä vauvan terveydelle. Mutta jos tämä on vain hampaiden tekemisestä johtuva välivaihe? Imetys on aina ollut se osa äitiydessäni joka sujuu ongelmitta. Monissa asioissa kompastelen ja haparoin, mutta imetys on ollut minulle helppoa. Esikoista imetin 1v 2kk ja toista 1v 3kk. En ollut varautunut taas tähänkään.

Kaikenkaikkiaan olen tilanteessa, jossa aikaisemmin aurinkoinen lapsi itkee usein, eikä minulla ole aavistustakaan miksi. Unikin on muuttunu katkonaiseksi ja nukahtaminen on välillä vaikeaa. Kaiken järjen mukaan hänellä on päivällä nälkä, mutta ruoka ei tahdo kelvata. Janonkin luulisin vaivaavan ajoittain. Omat mausteensa antaa tietysti totaalinen turhautuminen omien taitojen riittämättömyteen. Tavaratkin putoilevat käsistä eikä äiti edes anna katsoa kaikkea mitä mieli tekisi.

Hain ideoita tilanteen ratkaisemiseen, miten voisin turvata kalsiumin saannin ja silti jatkaa imetystä. Lueskelin Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisemaa kirjasta Lapsi, perhe ja ruoka:
"Lapselle on tärkeää, että opitte tulkitsemaan hänen tarpeitaan, nälkää, janoa ja kylläisyyttä ja opitte erottamaan ne muista tarpeista." Sehän helpotti. Juuri nämä sanat tähän hätään halusinkin lukea :D.

Onneksi elämämme ei ole pelkkää kitinää vaikka välill siltä tuntuu. Juuri kaivoin vaunuista päiväunilta pienen miehen, joka onnellisesti hymyillen kieltäytyi taas maitohuikasta.

Ryömintää

Teksti on hieman vauvapainotteista, mutta kässyilyjuttuihin ei ole kuvia. Jotain pientä on työn alla kyllä koko ajan. Tämä elämänvaihe on kuitenkin aika kokonaisvaltaista vauvaperhe-elämää. Sitäpaitsi tämä blogi on muutenkin pelkkää sillisalaattia. Pahoitteluni.

Miten opetetaan vauva ryömimään?

Ostetaan Ikeasta hienoja itsekoottavia eteiskalusteita ja aloitetaan rakentelu olohuoneen lattialla. Vauvahan viihtyy hyvin kun puuhastellaan yhdessä, hän luonnollisesti omien lelujensa parissa leikkimatolla tuvallisen välimatkan päässä... :)

Meillä on nyt siis uusi taito. Unet ehkä paranivat tästä myös, viime yönä imetin vain kolme kertaa, joista viimeinen ihan aamuyöstä. Ihan loogista olisi, että fyysinen rasitus parantaa unen laatua.

Nuha on tekemässä come backiä.  Yskimisestä päätellen korvatulehdus ilmeisesti myös. Nyt mennään pelkällä kipulääkkeellä kun kuumetta ei ole. Viimeisimmän lääkärin mielestä korvatulehdusten kanssa ei kannata juosta lääkärissä koko ajan. Joissakin maissa kuulemma hoidetaan korvatulehduksia pelkällä kipulääkkeellä. Onko tämä uusi trendi lääketieteessä vaiko tämän lääkärin henk. koht mielipide? Ken tietää... Kyseessä on kuitenkin yksityinen lääkäriasema ja maksoimme tästä mielipiteestä 100e (korvat olivat silloin terveet). Kun Muikulla todetaan syksyllä liimakorva kadun taas karvaasti, että kuuntelin tätä mielipidettä. Ymmärrän toki, että antibiottien napsiminen joka vaivaan ei ole järkevää.

Yksi asia on kuitenkin selviä. Kymmenessä vuodessa olen saanut lastenhoidon ohjeistuksessa niin paljon keskenään ristikkäisiä oheita, että melkein mikä tahansa toimintatapa on oikein. Tai väärin -katsantokannasta riippuen. Lopputuloksena minulla on joka tapauksessa aina huono omatunto.

Miksi en osaa valita sitä hyvää omatuntoa? Koska minulle jää aina epäilys, etten yittänyt parastani. Etten ottanut kunnolla selvää kaikista vaihtoehdoista (ihan kuin se oikeasti olisi kaikkien asioiden suhteen mahdollista, hyvä kun ehdimme kaikki pakolliset lippuset ja lappuset lukemaan ja täyttämään ajallaan! Nytkin jonossa odottaa mm. palotarkastus, joka säästösyistä tehdään nykyisin itse. Dokumentit lähetetään sitten postissa viranomaiselle.) Koska tarve tehdä oikeita ratkaisuja näiden kullannuppujen ainutkertaisen lapsuuden/elämän hyväksi on valtava. Ja vaikka tietäisin miten pitää toimia, tulee hetkiä, jolloin joka tapauksessa joudun valitsemaan sen toiseksi parhaan tai kolmanneksi parhaan vaihtoehdon, sillä elämä on kompromisseja. Ei ole mahdollista keskittyä vain yhteen asiaan vaan on ajateltava kokonaisuutta ja priorisoitava.

Olen ryömimisvaihteella itsekin. Väsynyt ja toivottoman hajamielinen. Reaalimaailma käsitöineen tuntuu koko ajan yhä tärkeämmämältä ja  tärkeämmämmältä. Puutarhan heräilyn hajamielinen seurailu antaa voimaa. Vaikka sekin tuntuu jotenkin lipuvan ohi huomaamattani tänä keväänä. Olen käsityöriippuvainen. Suunnittelupainotteisesti siis. Tekeminen on hieman hankalaa... Siivous ja raivaus jatkuu edelleen. Eteinen pitäisi saada sellaiseen kuntoon, ettei hävetä avata ulko-ovea vieraille.

Zombie

Nyt se on alkanut. Nuhastelu on huipentunut. Muikulla on ensimmäinen korvatuledus. Meillä heräillään usein ja päivätkin ovat jokseenkin tyytymättömiä/levottomia. Väsyttää. Pinnaa kiristää. En millään jaksaisi olla sosiaalinen. Valitettavasti kolmen lapsen äitinä olen kuitenkin sosiaalisuuteen pakotettu myös kotioloissa. Mitäs läksin.

On väsymystä ja Väsymystä. Se, että yöllä herätään usein, ei tuntunut pahalta ennen kuin heräillessä alettiin myös valvomaan. Vieläkään ei onneksi itkeskellä, olen siitä kiitollinen. Mutta nyt kyllä myönnän jo, että väsyttää. Muikku heräsi tänään viideltä, yöllä heräiltyään vain noin 5-7 kertaa. Edellisenä yönä päästiin varmaan kymmeneen heräilyyn.

Epäilin pitkään, että meillä tehdään vaan hampaita. Pääsiäisen jälkeen kävimme edellisen kerran kävimme lääkärissä ja silloin korvat olivat puhtaat. Hampaita ei kuitenkaan tunnu olevan tulossa.

Pitkään ei väsymys edes tuntunut, tein vain hassuja asioita. Kuten aivastin suu täynnä kahvia. Silittäessäni tyttären uusia verhoja. (lopputuloksen saattaa arvata). Nyt kuitenkin ihan oikeasti väsyttää.

Tuotteliaisuuteni on hyytynyt. Kaikin puolin. Ainoa mitä on jäljellä, on pakottava tarve siisteyteen. Mikä on mahdollisesti oire kaameasta sotkusta joka on levittäytynyt talouteemme. Onneksi Muikku ei osaa vieläkään ryömiä...

Viikko sitten pesin keittiön ikkunat. Nyt iloitsen siitä.

Muikku 6kk

Muikku täytti viime viikolla puoli vuotta, tänään oli neuvola. Äidin muru on nyt 69,8cm pitkä ja 7970g painava. Järkäle on sulanut keskikäyrän mittoihin. On jopa hoikistunut miinuskäyrille. Vaikea uskoa sillä hän tuntuu niin painavalta pomputettavalta.

Pikku kulta osaa nyt:

-kääntyä vatsalleen (tätä täytyy tietysti tehdä öisinkin, mikä ei sitten olekaan hauskaa kun herää vatsallaan eikä osaa käntyä takaisin selälleen)
-nauraa
-pitää esinettä kädessään
-suuttua kun esine ei pysy kädessä
-selinmakuulla käsistä vedettäessä jäykistää itsensä niin, että nousee seisomaan (eikä istumaan)
-seistä ja pomppia kainaloista kannateltaessa. Seisoma-asento on nyt se mieluisin.
-napata silmälasit varomattoman nenältä
-komentaa kiljumalla ja/tai ärisemällä (kuin karhu)
-viihtyy jo ajoittain hetken lattialla vatsallaankin puuhailemassa, aikaisemmin vain selällään
-pyrkii selvästi jo liikkeelle. Aikaisemmin pyrkimys oli vain pystyasentoon, nyt hän näyttää hoksanneen, että vatsallaankin voisi yrittää eteenpäin. Kerran hän on toteuttanut liikettä selällään, paljailla jaloilla pään suuntaan ponkien. Oivallus kuitenkin katosi päiväunien aikana :).

Pitää
-kaikista ihmisistä, erityisesti siskosta ja veikasta
-äidin lauluhömpötyksistä
-isän lentoharjoituksista
-sylittelystä (pitäisi kyllä saada seistä)
-järsittävistä esineistä. Jos se ei ole oma lelu, aina parempi.
-värikkäiden mainosten "lukemisesta". Märkä ja lötkö mytty laitetaan sitten sekajätteeseen kun lehti tuli luettua loppuun...
-omista varpaista

On aloittanut kiinteiden ruokien maistelun jokunen viikko sitten ja syö nyt kuin vanha tekijä:
-kaurapuuroa (muksu-jauheesta) hillosilmällä. Hillona hedelmäsose.
-perunasosetta
-perunakukkakaalisosetta
-perunaporkkanasosetta
-perunabataattisosetta
-omenasosetta
-omenapäärynäsosetta
-mangososetta
-banaania

Ruoista ei varsinaisesti ole tullut suurempia vatsavaivoja, mutta vatsa on lakannut toimimasta kunnolla. Siinä on vähän vaivan tynkää.

Harrastaa:
-muskaria (jo kolme kertaa. Äiti alkoi hermostua yksipuoliselta tuntuviin pupunheilutusleikkeihin :) SRK:n avointa päiväkerhoa aika ajoin. Mietimme vielä vauvauintiakin. Nyt alkaa olla viime hetket aloittaa jos meinataan. Aikaiset aamuherätykset viikonloppuisin kuitenkin arveluttavat.

Nukuu:
Päivisin oikein kivasti, parit-kolmet päikkärit päivässä. Aamun ekat päikkärit n. klo 10, sen jälkeen loput päikkärit epämääräisiin aikoihin riippuen mm. aiempien unien kestosta. Öisinkin nukkuu kivasti aina heräilyjen välissä :D. Heräilee nyt 5-7 kertaa yössä. Heräilyjen määrä lisääntyi hiukan pari viikkoa sitten kiinteiden aloittamisen ja kääntymään oppimisen kanssa samoihin aikoihin. Meillä ei kuitenkaan edelleenkään ole yöhuutoja ja poika nukkuu uudestaan saatuaan maitohuikat, joten en valita (vielä ainakaan). Paljon pahemminkin voisi olla. Tiedostan kuitenkin voimavarojen niukkuuden/ tasapainon olevan melko riskialtis tällä hetkellä. Aika pienikin asia saattaa suistaa meidät kriisiin. Unenpuute vaikuttaa salakavalasti pikkuhiljaa.

Kevättä surisee

Pikkupoika on päiväunilla ja minä koneella. Mieli tekisi tehdä koko ajan kymmentä asiaa yhtä aikaa. Lisäksi on vähintään kymmenen muuta asiaa joita pitäisi olla tekemässä. Olen surisevassa olotilassa, enkä osaa tehdä mitään. Latasin pyykkikoneen ja astianpesukoneen ja olen levinani tehokaskin kodinhengetär.

Tyttösellä oli aamulla hammastarkastus ja kotimatkalla poikkesin kauppaan ostamaan itselleni jotain lounaaksi. Ostin kassillisen kasviksia ja vihanneksia. Mieli tekee kasvisruokaa, vaikka saan syödä kaiken lopulta aina yksin. Siinäkin on tietysti puolensa, vaikka toisaalta vähän kapinoin sitä vastaan, että saan tehdä muulle perheelle toiset ruoat lisäksi. Päivän kulinaarinen luomus minulle itselleni (muut koulussa ja töissä) oli munakokkelia ja pakastemaissia. Sekaisin paistettuna, maustettuna mustapippurilla ja suolalla. Ai että maistui hyvältä. Hykerryttävän hyvältä. Ja näytti juuri niin epäilyttävältä kuin munakokkeli yleensä näyttää. Jos perhe olisi ollut kotona, en olisi katsonut tätä riittäväksi lounaaksi, mutta minulle yksin se oli oikein riittävä ja hyvä annos.

Kaupan kassajonossa seisoskellessani silmiini osui lehti Kotipuutarha. Lehti oli tarjouksessa 4,90 ja mainostaa antavansa vinkkejä hyötytarhaviljelyyn. Kiinnosti heti. Nopean läpiselailun jälkeen totesin, että ohjeet ovat juuri minulle sopivat. Rautalangasta väännetyt. Kerrottiin että perunat mullataan kun varret ovat niin ja niin pitkät. Ja sitten kerrottiin mitä multaaminen tarkoittaa. Juuri näin se pitää olla. Ei tällainen amatööri muuten ymmärrä. Mieleni tekee taas omaa kasvimaata. Nyt ajattelin, että sellaisen voisi perustaa vaikka takapihalle.

Sittenkin takapihalle. Takapihalla se olisi varmasti paljon toimivampi, vihannekset makoisampia ja minä tehokkaampi. Korjaisin sadon kun se on kypsää esimerkiksi. Ja multaisin porkkanoita kun se aika koittaa. Ainakin vesihana olisi lähempänä, ei kasteleminen olisi kiinni siitä, että vettä pitää roudailla pitkin pihaa. Nyt sivupihalla oleva laatikko on sitäpaitsi "vääränlainen". Siksi siinä ei kasva muut kuin rikkaruohot...

Eilen kävin ostamassa ensimmäiset kesäkukat. Hong Kong tavaratalosta perinteiset 8-packit orvokkia. 16 orvokintainta kympillä on mitä mainioin sijoitus. Eikä harmita kympillä vaikka ne halla vielä veisi. Nyt tsemppaan itseäni ulos istuttamaan niitä parvekelaatikoihin. Viluttaa ajatuskin. Pölhö minä. Haravoiminen lämmittäisi kyllä. Sekään ei nyt vaan innosta kunnolla. Olen jo yhden täyden peräkärryllisen haravoinut ja siksi haravaani leipiintynyt. Vielä olisi puoli pihaa haravoimatta. Omenapuillekin pitäisi näyttää saksia. Saksimisen jätän kyllä suosiolla viikonlopuksi. Saa mies olla huutelemassa alhaalta, että tuo vielä ja tuo... Minä voin siihen sitten huudella, että ei nyt ainakaan sitä ja tuota. Ihan väärin ehdottelet. Hän voi kuitenkin läsnäolollaan varmistaa etten putoa -tai jos putoankin, tilata sairasauton tarvittaessa paikalle.

Pihassa mieli tekee istahtaa aurinkoon. Kalusteet pitäisi kaivaa esiin ja käsitellä. Jos tänävuonna edes käsittelisimme kun viimevuonna sekin jäi taas väliin. Ja jos sutiminen aloitetaan, leikkimökillekin voisi hyvin näyttää maalisutia.

Ja komposti pitäisi tyhjentää ja sieltä saadut mullat levitellä puskien juurelle. Nyt on lehden mukaan kuulemma oikea aika siihenkin hommaan. Ja kalkkia pitäisi levittää ehdottomasti samalla.

Siemeniäkin pitäisi laittaa itämään. Edes rairuoho. Tytär muistuttaa jo joka päivä rairuohosta. Pitäisi vielä istutuskipot kaivaa, multa on jo valmiina portaan pielessä säkissä. Ostin säkillisen kesäkukkamultaa eilen. Ei se olisi iso homma se. Nopeasti tehty. Sen sijaan surisen ja kirjoitan blogiini joutavaa lätinää.


Sisähommat olisivat kyllä sitäpaitsi oikeastaan pihahommia tärkeämmät. Ikkunat pitäisi ehdottomasti pestä. Lasten syntymäpäivät lähestyvät, pitäisi paikkoja järjestää. Talvikamppeita alkaa laittaa pois. Nyt on kaikkein kaoottisin vaihe vuodesta kun kaikki kesäkamppeet pitää hinata esiin, mutta talvikamppeita ei oikein vielä voi laittaa pois. Eteisellekin pitäisi tehdä jotain. Meitä on nyt yksi enemmän ja tavaraa sen mukaisesti. Tämän talon eteinen on muutenkin ollut aina huono. Säilytystila alakerassa vähäinen. Jotain sille pitäisi tehdä, mutta en pysty päättämään mitä ja miten perusteellisesti.

Mieluilen Ikeaan. Kaappeja hankkimaan. Kaappien hankkiminen ei tosin riitä. Järki sanoo, että tavaraa pitisi vaan raa'asti hävittää. Pakata osa pois ja paljon laittaa menemään kierrätykseen. Ei tämä sotku muuten selviä. Mutta se tavaroiden läpikäyminen ei ole puoliksikaan niin hauskaa kuin haravointi. Joten jatkan surinaa ja kohta selaan taas puutarhalehteä. Jos vaikka pinnistäisin ne rairuohokipot yläkerran kaapista esiin. Pääsisi lapsi tuskastaan.

Kohtahan poika jo herää päiväuniltaan, muutama varoittava ynähdys kuului jo.

Katumuodin lähteillä

Ylen sivuilla oli taannoin juttua lasten pukeutumistyyleistä. Asia on arkisuudessaan jatkuvasti ajankohtainen. Enää eivät meilläkään äidin ostamat tai lahjaksi saadut vaatteet automaattisesti kelpaa. Lapsilla on selkeät näkemykset siitä mikä tuntuu mukavalta ja näyttää hyvältä. Ja varsinkin mikä ei tunnu tai näytä. Jotkut vaatteet vain ovat liian vauvamaisia eskarilaiselle ja se siitä.

Yleensä olen kohtalaisen zen lasten pukeutumisen suhteen. Lapset saavat itse valita vaatteensa aamuisin ja hullutkin valinnat menevät yleensä läpi kotioloissa. Kaupunki- ja kyläilyvaatteet ovat asia erikseen.

Keskityn nykyisin lähinnä siihen, että vaatteet ovat säähän sopivat ja niitä on riittävästi. Shortsit ovat kesävaate ja sukkahousut ja pitkikset vaativat kaveriksi sellaisen yläosan/alaosan, että peppu peittyy kunnolla vaikka pyllistäisi kumartuessaan kaivamaan tavaroita repusta. Likaiset vaatteet pannaan pyykkikoriin eikä päälle. Pyjama ei ole sopiva vaate ihmisten ilmoille.

Tokaluokkalainen on nämä pukeutumissäännöt jo aika hyvin sisäistänyt, ja jopa sen, että asu on  (ainakin äidin mielestä) tyylikkäämpi kun jokainen osa ei ole eri tavalla kukallinen/kirjava. Yhtenäiset värimaailmat ja yksiväriset osat rauhoittavat yleisilmettä.

Eskarilaisen kanssa homma on vielä vähän hakusessa. Ja nyt ei puhuta vain värimaailmoista, niille pojalla on kyllä silmää. Viime viikonloppuna jouduin taas vakuuttelemaan, että vielä ei ole ulkona tarpeeksi lämmin shortseille ja t-paidalle.

Tänään aamun vaatekerta meni kuitenkin uusiksi kun huomasin asun koostuvan vaihtamatta jääneestä yöppipaidasta jonka päälle oli vedetty lyhythihainen t-paita sekä housuista jotka olivat lahkeistaan 'vain' n. 10cm liian lyhyet. En tiedä mistä nuo housut taas tupsahtivat, vastahan joulun välipäivinä kävin kaikki kaapissa olevat vaatteet läpi ja nakkelin liian pienet sivuun. Huokailin turhautuneena, hoputin ja ihmettelin itsekseni koska oikein lapsille tulee päättelykykyä niin paljon, että selkeästi liian pienet vaatteet eivät jäisi päälle.

Kotimatkalla vasta tajusin, että tämähän oli kerrassaan trendikäs asuvalinta. Housut oli puettu laskettuna vyötäröltä niin alas, että äkkiseltään lahkeet näyttivät melkein sopivan pitkiltä. Hiphoptyyliä selvästi. Ja t-paita pitkähihaisen päällä -no sellaisia paitojahan myydään kaupoissakin. Jotka näyttävät siltä, että t-paita on pitkähihaisen päällä siis.

Selvä se. Olen ahdasmielinen. Aion silti jatkaa samalla linjalla ainakin toistaiseksi. Sain kuitenkin vision siitä miten katumuoti on syntynyt. Ihan selvästi näin siinä on käynyt :)

Äitiydestä

Olen taas pohtinut paljon äitiyttä. Omaa äitiyttäni lähinnä, mutta myös äitiyttä yleensä. Enimmäkseen märehdin kuitenkin omaa vajavaisuuttani. Teksti jota kirjoitan, muuttuu kuitenkin heti niin henkilökohtaiseksi, etten haluakaan sitä täällä blogissa julkaista. Sitten en julkaise mitään. Kirjoittelen vain. Tai pyöritän ajatuksia mielessäni. Parempi olisi ehkä kuitenkin jäsennellä ajatus valmiiksi tekstiksi, tulisi jotakin selkeää. Valmiiksi muotoiltua eikä vain aaltoilevaa ajatustenvirtaa. Ehkä se selvittäisi ajatuksia ja lopettaisi asioiden vatvomisen?

Tunnen itseni keskeneräiseksi. Usein huonoksi äidiksi. Syvällä sisimmässäni tiedän olevani kuitenkin ihan hyvä ja keskinkertainen äiti. Välillä jopa erinomainen, välillä kuitenkin myös surkea. Enimmäkseen jotain siltä väliltä. Pohjakosketuksia ei onneksi ole ollut paljon. Tai sekin tietysti riippuu siitä miten pohjakosketus määritellään... Koskaan en ole lastani esimerkiksi lyönyt. Mieli on kyllä tehnyt. Se jo tuntuu pohjakosketukselta. Huono äiti olen myös esimerkiksi siksi, etten jaksa järjestellä lapsilleni leikkitreffejä. Ja ajaudun usein motkottamaan asioista kun en saa joukkoja motivoitua toimintaan lukuisista ystävällisistä kehoituksista huolimatta.

Ajatus siitä, että olen "hankkinut" lapset itsekkäistä syistä on nykyään kirkas. Äitiys tyydyttää mitä suurimmassa määrin minun tarpeitani. Lapset ovat täällä koska minä ja mieheni halusimme. Lapsilta ei ole heidän haluaan aikoinaan kysytty. Koska halusimme kovasti, miksi ihmeessä äitiys on sellaista tunteiden vuoristorataa. Miksi ei seesteistä onnea. Miksi en jatkuvista päätöksistäni pysty olemaan toimimatta huonosti kun tuskastun. Miksi tuskastun?

Nyt äitiyslomalla olen löytänyt ylen olotilan ja Eve Mantun. Janna Rantalan kolumnit äitiydestä ovat eheyttäneet elämääni jo pitkään. Eilen kävin kuuntelemassa ylen olotilassa taas radio-ohjelmaa.

"Ennen lapsia en tiennyt miten paljon minussa on tunteita. Iloa rakkautta välittämistä huolenpitoa lämpöä mutta myös vihaa pelkoa katkeruutta kylmyyttä myrkkyä."

Kolahti heti.
Yle puheen radiojuttu löytyy täältä:  Äidin monet kasvot

Etsiskellessäni oikeaa "välilehteä" löysin myös tämän:

http://olotila.yle.fi/perhe/pitakaa-syyllisyytenne

Vertaistukea löytyy myös täältä:

Mikä saa äidin raivon ryöpsähtämään?

Eläköön äitiys! Kiitos Yle ja kaikki mahtavat naiset jotka teette juttua minulle ja muille äideille.

Hyvää lauantaita meille! 

Pientä pintaremonttia

Viime vuoden ponnistuksiin kuuluu keittiöremontti. Nyt pinnistän siitä jonkinlaisen raportin :).

Tätä remonttia voi kutsua pitkään ja hartaasti suunnitelluksi, sillä se on ollut ihan pian tekeillä muutostamme lähtien. Rahat ovat olleet koko ajan valmiina odottamassa. Ja muutostahan tulee tänä keväänä kuusi vuotta. Remonttiin suurin syy oli puutteellinen lämpöeristys jota ei voinut korjata purkamatta kaikkea. Koska kaikki kiinteä joka tapauksessa purettiin, oli tilaisuus mitä mainioin kalustuksen uudelleen järjestämiselle.

Mies ponnisti heinäkuun lopusta jouluun saakka remonttia, minä siivousta ja kodinhuoltoa maha pystyssä. Näin jälkeenpäin ajatellen kaikki meni yllättävän kivuttomasti. Tosin, ihan valmista ei ole vieläkään. Olemme edelleen "joulukunnossa", eli listoja ja täytteitä puuttuu sieltä täältä ja se ainoa  alakaappi vaihdetaan vielä vetolaatikoiksi kunhan ehdimme käymään Ikeassa. Silikonikin loppui kesken, joten muutama sauma pitäisi vielä vetäistä.

Tältä keittiö näytti heinäkuun lopussa:

Kuvassa on merbauparketti jo purettu. Puolipanelointi myös. Tykkäsin sinisestä väristä (mutta se pienensi voimakkaasti tilaa), sekä kauniisti kuluvista puuovista. Muu tässä keittiössä olikin sitten "tavallaan ihan ok". Kaikenlaisia tsi patenttiratkaisuja ja liian vähän pöytätilaa hellan vieressä... Kuvaajan selän takana olevalla seinällä ei ollut mitään kiintokalusteita.

Tältä meillä näytti keittiössä muutamaa viikkoa myöhemmin. Kaikki oli purettu pois hirsipintaan saakka ja maata myöten. Lähtötilannehan oli kylmä lattia ja lattian alla roikkuvat villat. Eristyksen korjaaminen alakautta ei ollut mahdollista olemattoman ryömintätilan vuoksi.

Tehdessään perusteellista työtä mies kaivoi lattian alta humuspitoista maa-ainesta pois. Lattian alle jätetyt lohkareet hän pieni kiviporalla ja kivikiiloilla siirreltävän kokoisiksi ja kaiken poistetun maa-aineksen tilalle laitettiin lekasoraa kapillaarikatkoksi. Uudet anturat valettiin lattian kannattajaksi ja siitä sitten lähdettiin rakentamaan uutta.

Muun muassa kaikki tämä kaivettiin pois vanhan lattian alta:

Väliaikainen keittiö perustettiin takkahuoneeseen (ruokapöytä ja tuolit jne.). Tiskausasema oli terassilla takkahuoneen ikkunan takana:

Kosteutta tai muuta arveluttavaa ei purkutöiden aikana löytynyt. Puretuista seinä- katto- ja lattiakerroksista tuli monen monta peräkärryllistä. Lattioita oli päällekäin ainakin viisi, seiniä seitsemän. Kattojakin oli kolmisen kappaletta päällekäin mikäli oikein muistan. Asbestiakaan ei onneksi lötynyt, vaikka siihenkin olimme henkisesti varautuneet.

Purettujen kerrosten myötä saimme lisätilaa joka suuntaan n. 10 cm vaikka keittiön seinät suoristettiin. Kaikki rakoset täytettiin huolellisesti ekovillalla.

Ekovilla on selluvillaa. Se on valmistettu vanhoista sanomalehdistä ja sen käsittely on aivan järkyttävän sotkuista. Bilteman vetiketjulliset muovit sulkivat pahimmat pölyt remontin puolelle, mutta siitä huolimatta sotku yritti levittäytyä ympäri asuntoa. Vaikken varsinaisesti remontoimiseen osallistunutkaan, heiluin imurinvarressa kyllä kiitettävästi ja tein siinä varmasti oman urakkani remontin osalta. Parhaimmillaan imuroin monta kertaa päivässä.

Lokakuun alussa kotiuduin sairaalasta vauvan kanssa ja silloin keittiössä näytti tältä:

Marraskuussa asennettiin jo kaapistoja:

Ikean kaapistot olivat mielestämme helpot kasata. Laatikoiden kasaamiseen pääsin minäkin mukaan. Ne ovat niin keveitä, ettei työ mielestäni ollut liian raskasta edes juuri synnyttäneelle. Tässä vaiheessa alkoi miehellä olla jo turnausväsymystä remontoimisen suhteen. Minulla imuroimisen suhteen. Fantasioin jo tiskaamisesta oikeassa tiskialtaassa juoksevan veden alla.

Keittiö viimein jouluna:

Julkaisukelpoisia kuvia kunnon kuvakulmista ei nyt löytynyt tämän enempää. Keittiössä on kahdella seinällä ikkunat, kahdella muulla seinällä ovi. Uudessa keittiössa kaapistoa on kolmella seinällä, tiskiallas jää kuvaajan selän taakse.


Olen tyytyvinen. Kaikki tavart eivät tosin vieläkään ole löytäneet paikkojaan...

Aika kultaa...

Yksi ihanimmista asioista kotiäitiydessä on, että nyt on ollut aikaa olla lasten kanssa. Vain olla. Vaikka kädet ovat "kiinni", silmät ja korvat ovat enimmäkseen aika hyvin käytettävissä.

Siivotakin on ehtinyt jotenkin paremmin. Luulen, että meillä on siistimpää kuin koskaan (se ei ole paljon oikeasti siistien ihmisten mittapuulla, mutta olen silti ihan ylpeä itsestäni). Olen kyllä tsempannutkin siivouksen kanssa heinäkuusta lähtien, silloin alkoi keittiöremontti. Ehkä kyse on siitä, että pienen pienissä pätkissä siivoten ajatus tarpeellisen ja tarpeettoman punnitsemisesta ei käy niin uuvuttavaksi ja tarpeelliseksi luokiteltuja tavaroita jemmailee myös tehokkaammin pois lojumasta. Tai se näkyy kun aivokapasiteetti on nyt kokonaan kotiasioiden käytössä. Tai sitten aika on muuten vain otollinen tavaran karsimiselle ja muulle siistiytymiselle. Tai luulen siisteydeksi sitä, että sotkut ovat nyt vain yläkerrassa. Oli miten oli, en valita. Tämä vinksahdus päässäni saisi jatkua pidempäänkin :). Ajatus vauvan ryömimään oppimisesta on toki tehokas tsemppari.

Tai- jos kyse onkin siitä, että kun minulla on kädet kiinni vauvassa, ei sotkua synny. Mitä siitä voitaisiin päätellä? Tämä jätetään myöhemmin pohdittavaksi...

Lupaus "remontin jälkeen saatte sitten  taas kutsua kavereita kylään" on myös lunastettu. Eilen hain koulusta tokaluokkalaisen tyttäreni ja pojan kaverin, joka on ekalla. Eskarilainen piti vapaapäivää. Istuimme välipalalla kun koululaiset alkoivat kilvan kehua päikkyä ja kuinka olisi kiva olla taas päikyssä. Eskarilainen kuunteli silmät renkaana vierestä.
mm.
-Päikyssä oli aina niiiin hyvää ruokaa. Siellä sai kaikenlaisia herkkuja.
-Päikyssä sai nukkua päiväunet.
-Päikyssä leikittiin vaan kaiket päivät
-Päikystä ei tullut läksyjä

Paitsi ekaluokkalainen siihen totesi, että kyllä päikyssäkin piti tehdä niitä tylsiä tehtäviä. Jotka meidän muksujen mielestä eivät kyllä koskaan ole olleet tylsiä. (Nörttivanhempien nörttilapset ts. isä meillä vain on tietokonenörtti, äiti muuten vain epätrendikäs.) Päiväunet olivat kyllä aikanaan tyhmiä. Ja hyvin muistan, että tyttären mielestä päikyssä kamalinta oli ruoka. Kun kaikkea piti maistaa.

Äidin mielestä päikyssä kamalinta on tällä hetkellä kiroilu. Eskariryhmässämme on menossa kaamea kiroiluvillitys. Meillä kotonahan ei kirota kuin äärimmäisen harvoin ja valitusti. Yleensä sekin harva kerta on lasten poissaollessa kun lyö vasaralla sormeen tms. Ja käytössä silloinkin on vain ***kele. Pojan sanavarasto kiellettyjen sanojen osastolla on rikastunut huomattavasti ja laajentunutta vessapuheosastoa esiteltäisiin kovin mielellään kotonakin. Tylsä äiti ei halua kuunnella vaan ohjaa vessaan höpöttelemään jos niitä on pakko testailla.

Nokkela poika keksii jatkuvasti uusia tapoja yrittää kiertää rajoitusta. Esimerkkinä: Kotimatkamme varrella on rakennustyömaa, jossa on kaadettu puut ja nyt on maansiirto käynnissä. Lapsukaisemme eivät huomaa hienoja työkoneita vaan surevat kaadettuja puita ja ovat sitä mieltä, että nyt on taas hyvä leikkimetsä pilattu (ymmärrän heitä, mutta minusta kyllä työkoneetkin olisivat mielenkiintoisia. Ja jotenkin helpompi puheenaihe). Joka kerta ohikulkiessa keskustelemme tästä tragediasta. Pari viikkoa sitten poika tokaisi:
"Nyt kyllä tekisi mieli sanoa perkeleen rakentajat". "Älä sano."
"Mä sanoin jo!" totesi poika tyytyväisenä... Lisäksi hän voi yrittää kertoa minkälaisia tuhmia lauluja kaverit ovat keksineet, minkälaisia juttuja kaverit ovat sanoneet jne. Kauanko tämä kestää? Miten tähän tulisi suhtautua, jotta tilanne rauhoittuisi enkä omalla kätökselläni ruokkisi intoa?

Tänä aamuna komensin vaihtamaan kengät vielä ennen kotoa lähtöä. Poika oli siitä harmissaan. "Juma****a" hän kiljaisi löytäessään talvikengät seinän vierestä ja huomatessaan, että niiden vetoketjut olivat kiinni eikä saappaisiin hyppääminen onnistukaan ilman vetoketjujen avaamista. Äidin syy, äiti kun eilen pakotti laittamaan kengät kunnolla jalkaan kun olimme ulkona... Hoh hoijaa. Meillä ei tuollaisia sanoja käytetä, joten tänään ei sitten pelata. Muiden syyttelemisestä en jaksanut nyt alkaa vääntämään, olisi varmaan pitänyt siinäkin olla johdonmukainen.

Onko se testosteroni, joka siellä nostaa päätään? Esimurrosikää? Vai pelkkää sattumaa? Tytön kanssa meillä ei ole vielä ollut kiroilun kanssa minkäänlaisia ongelmia. Hetken melkein jo luulin sen olevan omaa ansiotani :D. Onneksi juniori on niin pieni, ettei hän vielä osaa toistella papukaijana isoveljen perässä.

Tässä äidin pieni(n) päivänsäde. Häntä ei vielä onneksi tarvitse kasvattaa. Riittää, että rakastaa vaan <3. Ja pitää sylissä. Kuvassa oleva paita on ristiäislahja Kuopiossa asuvalta tädiltä.

Yst. terv.

Poika on nyt 4kk ja risat. Painoa seitsemän kiloa, pituutta 67 cm. Hyvin kasvatettu lapsi :D. Hymyilee, kujertelee ja osaa jo nauraa. Ei ole mikään tyhjännauraja kuitenkaan (valitettavasti), jutuille nauretaan ääneen erittäin valikoiden. Mikään ei ole niin häkellytävän ihanaa kuin vauvan nauru. se aiheuttaa varmasti oksitosiiniryöpyn. Vielä ei poika osaa tietoisesti kääntyä vatsalleen, mutta tekee hienon sillan selällään maaten (nostaa peppua).

Kunnon päivärytmiä meillä ei ole ja yksin ei poika viihdy viittätoista minuuttia pidempiä aikoja, joten tunnen itseni jokseenkin kädettömäksi suuren osan aikaa. Kirjaimellisesti kädettömäksi. Ja niskat ovat jumissa.

Äiti on kierroksilla. Melkein mökkihöperöitymässä. Yritän tehdä sellaisia asioita joita "kunnonäidit" tekevät. Leivon (ja syön leivonnaiset pääosin itse kun kukaan muu ei ole niistä kiinnostunut). Yritän käydä vaunulenkeillä (sovittelin kesävaatteitani ja yhdet housut mahtuivat jalkaan niin, että ne puristivat vain vähän, muut eivät mahtuneet. Tuskin vaunulenkeistä on apua niin kauan kun leivon.). Laitan ruokaa (miksi kukaan perheessä ei arvosta äidin terveellistä kasvisvoittoista ruokaa-innostusta? saan syödä nekin itse...). Varasin kirpputoripöydän.

Kirpputori on näistä hämmentävin. En ole koskaan ennen myynyt mitään kirpputorilla. Ensimmäisenä päivänä piti illalla vielä mennä katsomaan erikseen, onko mikään mennyt kaupaksi. Oli. Pöytä maksoi 25e ja olen myynyt tavaraa 30e edestä. Tähän mennessä olen siis tienannut viisi euroa. Siitä saan melkein euron tuntipalkkaa tähänastisille ponnisteluille... Pöytää järjestellessäni kuuntelin kuinka kaksi naista kiersi pöydältä toiselle ja arvosteli tavaroiden näköä, kuntoa ja hintoja. Mietin mitäköhän he sanovat minun pöytäni kohdalla.

Mietin myös mistä olen keksinyt, että kunnonäitien kuuluu leipoa, tehdä vaunulenkkejä, myydä vanhoja tavaroita kirpputorilla jne. Ei minun äitini ole ainakaan ollut yhtään sellainen. Enkä ole välttämättä minäkään oikeasti. Olen vain mielenhäiriössä.

Lähettelin eilen ystävänpäiväkortteja yhdessä tyttären kanssa. Viime tingassa tietysti. Laukkasin postiin niin viime ripussa, että työnsin kortit suoraan postilaatikontyhjentäjän käteen. Jälkeen päin tulin ajatelleeksi, että nippu olisi pitänyt vielä plarata läpi. Jos sinne väliin oli vaikka kassissa pujahtanut neuvolakortti, bussikortti tai jotain muuta tärkeää. Mutta sinne menivät ja takaisin niitä en enää saa.

Illalla, ja yöllä uudestaan havahduin taas siihen, että yksi korteista minun oli tarkoitus postittaa kirjekuoressa.Tekstin sisältämän mahdollisesti arkaluontoiseksi luokiteltavan lauseen vuoksi. Hötäkässä postitin sen kuitenkin ihan tavallisesti. Toivon hartaasti, että en ole saanut mielipahaa tai harmia aikaisesi. Tyhmeliini hutilus olen.

Tänään on pitsapäivä. Tytär oppi viimeviikolla leivontakerhossa tekemään pitsaa. Lanseersimme heti pitsaperjantain kun löytyi vapaaehtoinen innokas ruoanlaittaja (apulainen siis toistaiseksi). Pitää muistaa hankkia jauhelihaa ja juustoraastetta. Jos vaikka samalla reissulla kun käyn katsastamassa kirpputorin.

Illalla tulee Voice. Taidan poiketa kotimatkalla ostamassa irtokarkkeja tv-katsomoon. Niitä perhe arvostaa vaikkei palsternakka-bataatti-porkkana-peruna-nakkikeittoni ollutkaan menestys (minusta se oli kyllä erittäin maukasta).

Hyvää ystävänpäivää!

Parturileikki

Omat lapsemme eivät ole koskaan leikkineet saksien kanssa parturileikkiä (koputan puuta, vielä ehtii). Tiedän hyvin, etten voi lukea sitä omaksi ansiokseni. Näissä asioissa sattumalla on enemmän osuutta kuin oivallisella lastenkasvatuksella...

Perjanaina saimme yökylään veljenvaimon ja pienet serkut. Serkkutyttö 3v löysi eilen jostain lasten askartelusakset ja parturoi niillä oman tukkansa sekä -kuten myöhemmin huomasimme- tyttären lempinuken. Nukkevahingon huomasin vasta tänään. Tytär oli sen huomannut jo eilen, mutta ei kertonut kenellekään...

3v:n kampaus oli alun perin olkapäille pitkä. Nyt se on muodikas vasemmalta korvalta paikoin hyvinkin lyhyttä siiliä aina takaraivolle sakka, oikealla puolella pitkät suortuvat. Karvaa tuli keräiltäessä paljon, kunnon kukkurainen kourallinen, määritelmästä riippuen voisi sanoa jopa kaksi kourallista. Koitin äitiä lohdutella, että onneksi tukka kasvaa nopeasti takaisin. Hän totesi, että isiltä tässä varmaan pääsee parku kun hän tämän näkee...

Nyt on kultakutrilla nukella samanlainen kampaus. Tyttären itku oli lohduton kun hän tänään näytti nukkeaan minulle. "Roosan hiukset eivät edes kasva takaisin!"

Tämä on valitettavan totta. Lupasin miettiä mitä asialle voitaisiin tehdä. Koitin googlettaa, josko nukelle saisi uudet hiukset jostakin. En löytänyt. Olen nähnyt telkkarissa joskus ohjelman naisesta joka tuunasi Babie-nukkeja ja hän teki myös nukeille uudet hiukset. Se ei siis ole mahdotonta...

Tiedän, että uusien hiusten teetättäminen tulisi kalliiksi, mutta ihan halpa ei ollut aikoinaan nukkekaan, muistaakseni 60-70e. Hiusten teettämisen arvioisin maksavan ehkä tuplaten. Koitin myös katsoa, josko voisin hankkia uuden samanlaisen nuken tämän tilalle, mutta en löytänyt toista samanlaisella kampauksella ja ilmeellä varustettua. Ilme on lopulta tärkeämpi kuin hiusten väri tai kampaus.

Sitäpaitsi tyttärellä on nukkeensa tunneside. Tyttären ensimmäisen nuken rikkouduttua vuoden leikkien jälkeen (se oli valtava järkytys 2v lapselle) päätin aikoinaan, että panostamme laatuun emmekä määrään. Omasta lapsuudestani muistan, että vaatteiden määrällä on suurempi vaikutus nukkeleikin onnistumiseen kuin nukkien määrällä. Nytkö tämä kahden-nuken-politiikka sitten kostautuu?

Ehdotuksia? Miten voisimme pelastaa lapsen leikin? Sen nimittäin mitä siitä on jäljellä. Yritän leikkiä varjella ja tukea kaikin mahdollisin keinoin, koululaiset kun eivät nykypäivänä harrasta enää hirveämmin julkileikkimistä. Se on suuri vahinko.

Miten voimme pelastaa Roosan? Siisti poikatukka Roosalle ei ole vaihtoehto...

Voi itku!

Jääkukkia

Tänä jouluna lumi oli harvinaisen vähissä, mutta lumihiutaleitahan voidaan saada muualtakin kuin taivaalta.

Joulupukki muisti minua kirjalla 100 virkattua lumihiutaletta. Olen suunnitellut virkattujen lumihiutaleiden tekemistä jo pitkään, muutamaan minulla oli ohjekin olemassa ennestään. Koskaan ei voi olla liikaa lumihiutaleohjeita. Eihän?

Joulun välipäivinä korkkasin kirjan ohjeineen ja käytin anopin varastoista kaksi keränloppua valkoista lankaa. Paksummasta langasta kolmosen koukulla tehdyt jäivät kovettamattomina roikkumaan anoppilan joulukuuseen, ohuemmasta tehdyt puuvillaiset toin kotiin tärkkäyskokeilujani varten. Vaikka kiinteärakenteisemmat hiutaleet voisi ehkä ottaa käyttöön prässättynä ilman tärkkäystäkin, vaativat pitkiä ketjusilmukkalenkkejä sisältävät hiutaleet tuekseen kovettamista.

Hiutaleiden virkkaaminen sujuu sutjakkaasti ja innostuin jo suunnittelemaan, että ensi vuonna joulukorteissa voisi olla jokaisessa koristeena yksi virkattu hiutale jonka voisi sitten irottaa talteen vaikka joulukuuseen ripustettavaksi. Mutta onko hauskaa saada yksi hiutale. Ajaudunko tekemään hiutalekortteja vuodesta toiseen ajatuksella kerää koko sarja? Jätän tämän idean vielä harkintaan.

Tässä surkean huono räpsäisy lumihiutaleistani. Jokainen on tehty eri ohjeella. Lanka on sitä samaa valkoista merseroimatonta puuvillalankaa, jota koulussa pujoteltiin 80-luvulla vohvelikankaaseen kuvioiksi. Virkkuukoukku nro 2.

Käyttämäni tärkki on kotimainen Verda tärkki silitysspray joka lupaa: Verda antaa ryhtiä, mutta ei jätä kangasta luonnottoman kovaksi. Poistaa sähköisyyttä varsinkin tekokuiduista ja tekee tekstiileistä likaa hylkiviä.Verda lähtee täysin pois seuraavassa pesussa. (Mies nappasi tämän purtilon marketista kun tilasin tärkkiä, tämä ei siis missään tapauksessa ole maksettu mainos!)

Nyt olisin kaivannut kyllä sitä luonnotonta kovuutta, vain ne hiutaleet, jotka liotin molemmin puolin tärkissä ovat kovettuneet paremmin, nekään eivät kuitenkaan ole ihan kovia. Vaihtoehtona ollut liimakovetus ei nyt yhtään houkutellut, sillä haluaisin hiutaleiden olevan pestäviä. Ne varmaan keräävät pölyä ja kellastuvat aikojen saatossa. Sitäpaitsi liimakovetus kuullostaa sotkuisemmalta... Voi olla, että sitäkin vielä pitää kokeilla.

Alla vielä kuva syksyn ainoista villasukista. Niiden piti valmistua pukinkonttiin, vaan eivät ihan kerinneet. Onneksi tämän lahjan voi toimittaa myös jälkikäteen. Lanka Schoppel Wolle Zauberball. Malli on loihdittu fiiliksen mukaan omasta päästä (4x16 silmukkaa, resorineuloksena 2 oikein 2 nurin. Oikeilla kahdella silmukalla tehdään koko ajan pitsikuviota siten, että joka toisella kerroksella kavennetaan ja tehdään langankierto). Sukan suun huolittelee yksinkertainen virkattu pitsireunus. Ensin luulin, että näistä on tulossa rannikkaat, mutta henki sanoi kesken kaiken, että sukathan nämä ovat. Ihan selvästi.