Helmiä

Tänään päivä valkeni pilvisenä ja kolean näköisenä. Se siitä kauniista pääsiäisviikonlopusta, ajattelin. Puolen päivän aikaan kun olimme vihdoin ulos menossa, alkoi aurinko paistaa ja ilma lämpeni hetkessä. Lapset kuoriutuivat toppapuvuistaan alta aikayksikön ja aikuisetkin riisuivat pian lyhythihaisilleen. Ihanaa! Ei muuten niin kovin lämmin ollut, mutta haravoidessa ja puuhatessa kyllä tuli lämmin.

Ostin eilen uuden huulipunan. Olin harkinnut uuden hankintaa jo pidemmän aikaa, edellinen on omiin häihini ostettu. Johan se alkaa olla vuosikertakamaa... Se toimi vielä kun viikonloppuna sitä kokeilin, mutta en ole enää ihan vakuuttunut siitä onko se kunnossa.

Uuden huulipunan innostamana tälläydyin tänäänkin ripsivärillä ja huulipunalla ja laitoin helmetkin (keraamiset) kaulaan. Uuden kukkapaidankin laitoin vaikka se jos mikä on turhuutta. Haravoidessa voisi olla remppaosaston vaatetus järkivalinta. Mutta käytännöllisyys nyt narikkaan ja ei kun haravoimaan. Ja oli muuten hehkeämpi olo haravoida ja nauttia auringosta. Ja voin todeta, että ihan itseäni varten meikkasin, en ketään muuta. Naapuri vaikutti hiukan yllättyneeltä, hän kun on tottunut näkemään minut pihatöissä maalaushaalarissa.

Loputtoman tuntuinen haravointiurakka alkaa olla voiton puolella. Isot nurmialueet on haravoitu, enää pieniä plänttejä jäljellä. Takapihasta osa on vielä lumen alla. Jossain vaiheessa tänään iltapäivällä meinasi jo epätoivo iskeä, eihän tämä lopu koskaan. Mutta niin vain se puuduttavinkin urakka loppuu kun vaan sinnikkäästä jaksaa jatkaa. -Elämän perustotuuksia. joita auliisti jakelee lapsille, mutta joihin itsekään ei aina jaksa uskoa.

Haravoituani käytännössä yksin tämän pihan tänä vuonna (iltaisin ja viikonloppuisin pienissä pätkissä lastenhoidon lomassa miltei kahden viikon urakka), ajatus "luonnonmukaisesta" puutarhasta alkoi tuntua hyvin houkuttelevalta. Ainakin yksi nurkkaus on kehiteltävä pois nurmikolta. Eihän tätä haravaoimisen määrää voi kukaan jaksaa!

Meille tulee siis jonnekin ihana umpeenkasvanut englantilainen puutarha. Ehkä talon taakse, siellä se vähiten häiritsee lasten pallopelejä. Jatkamme ajatuksen kehittelyä. Siirrynpä tästä kehittelemään puutarhamyymälän nettisivuille ;)

Keltainen

Kyllä. Kevät on. Lintujen liverrystä, lumen alta paljastuvaa kiveystä, nurmikkoa, kasveja. Maasta esiin työntyviä pieniä tappeja jotka lähemmin tarkasteltuna osoittautuvat sipulikukkien aluiksi. Sipulikukkia ruukuissa markettien hyllyssä ja kukkakaupoissa.

En ole yleensä erityisemmin keltaisen ystävä, mutta joka kevät minut valtaa hinku keltaiseen. sen verran olen jo onneksi oppinut, että keltaisia vaatteita ei minun ainakaan kannata ostaa. Mutta keltaisia kukkia!

Ihana poika laulelee: leskenlehti, aurinko: värin arvasitko jo? Se on keltainen, se on keltainen, se väri on keltainen! Se on keltainen se on keltainen, se väri on keltainen.

Väkisinkin aurinko pilkistää sadepilven takaa.

Kesäkukkia!

Tänään kävin tytön kanssa kaupoilla ostamassa lahjaa huomisille lastenkutsuille. Tuli kallis lahja. Poltin yli sata euroa. Vaikka olen pyhästi päättänyt rajoittaa kulutusta.

*Muovisia kannellisia säilytyslaatikoita ja koreja luomaan järjestystä kodinhoitohuoneeseen ja vaatekaappeihin (olivat oikeastikin kauppalistalla).
*Puutarhasakset, jo kaikkien aikojen neljännet Fiskarsin alasinmallit kierroksessa. Onnistuin viikonloppuna taas kadottamaan yhdet jonnekin. Toivottavasti ne löytyvät, mutta en voi tässä kiihkeimmässä puutarhan kevätsiivousvaiheessa jäädä sitä odottamaan. Pari päivää kuitenkin niitä jo etsin.
*Muffinssien tursotustyökalusetti. Juuri sellainen mitä olen etsinyt ja nyt tarjouksessa! (koekäytön jälkeen täysi turhake)
*Seinäkoukku autotallin seinään puutarhatyökalupussiani varten (ja pussi roikkuu siinä koukussa tasan tarkkaan talvella jos silloinkaan)
*3 rullaa lahjapaperia (koska se on täysin loppu)
*Lahja. Pitkällisen leluosastolla hortoilun jälkeen päädyimme valitsemaan valkopukuisen Ninjagon koska tiedämme, että ainakin muuan tuntemamme viisivuotias poika leikkii niillä mielellään. Bakuganit ja muut öttiäiset ovat meille täysin kartoittamaton alue ja mahdollisuus mennä täysin harhaan on erittäin suuri...

Lisäksi mukaan tarttuivat nämä kaunokaiset:

Tuo hienompi, kaksivärinen on Enkelipelargoni.  Sellaisesta olen haaveillut viime kesästä asti kun kuvan bongasin jostain lehdestä. Se näyttää Siltä, että saan sen kyllä hengiltä. Tuo pinkki oli muuten vain ihana. Tunnen sähköä kun katselen sitä. Sitä voisin saada jopa monistettua pistokkaista.

***

Ja Sitten kuva meidän kodista. Tältä tämä on alunperin näyttänyt. Ennen seitkytlukua ja totaalista pahoinpitelyä. Ja yheskytlukua ja lopullista tuhoa laajennuksineen ja lukuisten eri omistajien toteuttaessa itseään remontoiden. Kuva on ilmeisesti otettu 40-50 luvulla. 70- luvulla talo oli jo punavalkoinen. Kunnes muuttui tummanvihreä-tummanruskeaksi. Minkä jälkeen muuttui taas... Ja Ensi kesänä ehkä vielä kerran. Tätä ei ihan heti samaksi tunnista.

Ehkä teetän suurennoksen tästä kuvasta seinälle. Monistan sitä kaikkiin tunnelmakarttoihini. Tämä on se henkinen tila jota kohti tarvon kaikessa mitä suunnittelen. (Jos vaan muistan ajatella ajoissa...) Ei vanhaan ole enää paluuta, mutta jos jotain olisi vielä elvytettävissä. Itkettää melkein kun katson noita ikkunoita!

Olen kuitenkin onnellinen, että tämä kuva on olemassa ja että olen saanut siitä kopion. Eräs naapurimme tuntee (pitää säännöllisesti yhteyttä) tämän talon edellisiä asukkaita. Ne seitkytlukulaiset ilmeisesti. Hän järjesti meille lainaan tämän kuvan. Tuntuu hyvältä, että tällaisistakin asioista välitetään näinä itsekkäinä ja itsekeskeisinä aikoina. Etsitään arkistoista kuvia ja lainaillaan niitä monen välikäsien kautta ties kenelle. Ventovieraille ihmisille.

Tämä koti on varmasti ollut näillekin ihmisille tosi tärkeä. Ja jollain tavalla on ehkä edelleen. Kunnioitan sitä.

Jauhopeukalo

Tämä päivä on taas yksi niistä, jolloin olen hampaita kiristellen kahlannut läpi kaiken pakollisen ja miettinyt, miksi en osaa iloita miltei täydellisestä elämästäni. Asiathan ovat paremmin kuin hyvin. Miksi tuntuu, että pahus kun näitä lasten synttäreitäkin pitää koko ajan juhlia. Jos minä en saisi juhlia oman lapsen synttäreitä, olisin sittenkin onneton. Siinäpä mysteeri.

Tänään tehdään taas syntymäpäiväkakkua. Kevään kolmas linnakakku on tulossa. Taas gluteenittomana jotta kaikki vieraatkin saavat kakkua. Kaksi edellistä kakkua olivat vaniljakastiketäytteiset, nyt päivänsankari yllätti ja pyysi suklaa-banaanitäytettä. Jess! Hillottomien ja hedelmättömien kakkujen aika saattaa olla asteittain hiipumassa unholaan.

Minusta on tulossa ihan pro. Munat otin pöydälle lämpiämään jo aamulla. Lämpimät munat kuulemma vaahtoutuvat paremmin. Nyt kolmen lämpimistä munista leivotun kakun kokemuksella luulen, että väite on tosi.

Alku ei muuten ole ollut kovin lupaava. Ensin huomasin, että perunajauhot ovat loppu. Tehtiin sitten pelkistä gluteenittomista jauhoista. Uuni jota olin pitänyt lämpimänä jo kolmatta tuntia (omatunnon vain hiukan soimatessa) kun sopivaa leivontarakoa odottelin, olikin kylmä. Olen laittanut vain valon päälle. Taikina oli kuitenkin siinävaiheessa jo vuoassaan. Siivoillessani jälkiä huomasin, että 1/4 jauhoista on vielä astian pohjalla, en siis sitten laittanutkaan kaikkia. Huoh. Onneksi vielä huomenna ehdin tekemään uuden yrityksen jos tämä osoittautuu fiaskoksi. Hyvin tuo ainakin kohosi.

Tässä kuva ensimmäisestä linnakakusta. Toisesta unohdinkin ottaa kuvan.

Olen jälleen löytämässä jauhopeukalon itsestäni. Hoksasin, että tämäkin voi olla luovaa ja hauskaa puuhastelua. Tästäkin voi saada flowta!

Intoa ja kiinnostusta riittäisi, mutta aikaa ja rauhaa ei tunnu kovin helposti löytyvän. Ja sitten on vielä sekin ongelma, että kuka kaiken sen herkkumäärän syö jos päästän intoni valloilleen... Pitäisi ehkä opetella tekemään ihan pieniä kakkuja. Silloinhan kun olisi syöjiä, ei aika riitä siivoamiselta ja muilta järjestelyiltä leipomiseen...

Leikkimökki

Viirun ja Pesosen koti.

Päivän harjoituksen nimi on laita kuva liitteeksi omaan blogiin. Kuva saa olla mikä tahansa suhteellisen neutraali. 

It-tuella oli kiire saunaan, joten valinta tehtiin aika nopeasti. It-tukea tarvitaan kyllä vielä seuraavankin kuvan liittämiseen, luulen ma. En osaa käyttää tätä #¤* Linuxia. Suurin ongelmani ehkä on, että mm. erilaisten ohjelmien nimet eivät sano minulle mitään. Näkymät ovat täysin outoja ja muutenkin kaikki tuntuu jokseenkin kummalliselta. Sitten kun ohjelmiin tutustuu, niin kyllähän niitä osaa joten kuten käyttää, mutta ei minulla olisi vähää aikaani varaa tuhrata etsimiseen ja ihmettelemiseen (onneksi bloggaamiseen on ;). Ja kansioitakin on tsiljoona ja yksi.

***

Vanhemmat kai jollain tasolla aina elävät uudelleen lapsuuttaan omien lasten kasvaessa. Jotain tehdään samoin kuin omat vanhemmat tekivät, jotain ehdottomasti jollakin toisella tavalla. Omille lapsille on mahdollisuus yrittää tarjota se, mitä itse olisi lapsuudessaan kaikkein eniten toivonut. Sisaruksia tai jakamattoman huomion ainoana lapsena, harrastuksia, lemmikin, trendileluja, yhteistä aikaa, lomamatkoja, merkkivaatteita, tai vaikkapa pullantuoksuisen kotiäidin. Osa saattaa olla jo omalla kohdalla toteutuneitakin unelmia. 

Aika monessa kohdassa elämän realiteetit asettavat omat rajansa. Ja niin sitä jälleen himpun verran enemmän ymmärtää omia vanhempiaan ja heidän ratkaisujaan. Vaihtoehdot eivät aina ole monipuoliset ja ruusuiset, silti on mentävä eteenpäin ja valittava.

Leikkimökki on minun toteutumaton lapsuudenunelmani. Onneksi lapsetkin siitä ovat innostuneet. Tässä se nyt seisoo pihassamme (melkein valmiina).  Hyvä mökki on niin suuri, että siellä voi yöpyä aikuinenkin. Johonkin suuntaan siis pitäisi mahtua oikaisemaan itsensä (tämä kriteeri tulee kalliiksi jos ei itse rakenna pitkästä tavarasta). Ja sisällä voi aikuinen seistä  suorana jos vain ovesta pääsee könyämään peremmälle. Tässä mökissä on jo yövyttykin viime kesänä.

Miehen toteutumattomista lapsuudenunelmista sen verran, että leikkimökille tulee varmaan kaveriksi vielä joku päivä puumaja. Kunhan nuo lapset tuosta kasvavat sen verran, että uskallamme heidät sinne päästää...

Ja kun meillä on paljon rahaa ja vapaa-aikaa toteuttaa kaikki kivat suunnitelmamme, on meillä pihasauna, autotalli, puuvaja, puumaja, leikkimökki, viherhuone, roskakatos ja kukkien istuttamista varten oma työhuone/katos. Sitten voimme alkaa suunnitella vaikka kompostille omaa aitausta. Mattoteline ja kunnon pyykkitelinekin olisivat hyödylliset. Ai niin ja maakellari on ihan must. Se on niin ekologinenkin. Siellä voin sitten talvettaa ne pelargoniat. Ja kaikki lisärakennukset tulee tehdä alle neljän neliön kokoisiksi jotta vältytään vaivalloiselta ja kalliilta lupaprosessilta.

Ja niin unelmapihastamme tulee naapuruston kau(h/n)istus. Jossa voi ehkä leikkiä hyvin piilosta, mutta muut pelit ovatkin sitten hankalia toteuttaa... Minä voin kasvatella ruukkupuutarhaani tuvan rappusilla.

Mutta kyllähän karvan verran alle 1500 neliön tontille vielä lampikin mahtuisi. Ja sitten lopulta meillä olisi kuin Anjan puistossa. Eiks juu. 

Syksyllä istutin pussillisen jättilaukan sipuleita tuonne takapihan rinteeseen. Odotan malttamattomana ja mielenkiinnolla mitä niistä tulee.

Vanha pelargonia

Pelakuu. Vanhassa laulussa pelargonia on mummon akkunalla ja akkunan alla laulaa katulaulaja. Laulu on haikea, se kertoo kaipuusta ja uskollisesta rakkaudesta. Meri on vienyt vaarin joka ei koskaan palaa. En muista sanoja kunnolla, vaikka usein huomaan hyräileväni kappaletta. Kappaleesta tulee mieleen isäni. Mutkan kautta...

Lapsuudenkodissani kasvatettiin pelargonioita parvekelaatikoissa. Muistoissani ne ovat aina kirkkaanpunaisia ja isäni lempikukkia (äitini kyllä muistaa hieman toisin).  Ne piristivät 70-luvun neukkukuutiossa sijaitsevaa pikkuruista viherkeidastamme. Kesällä olimme aina parvekkeen ovi auki. Parvekkeella äiti nautti kupin kahvia, isä hätisteli lapset välillä sisälle polttaakseen tupakan kahvinsa kera ja lapset leikkivät räsymaton peittämällä lattialla. Parvekkeelta oli näkymät suoraan suurelle leikkipihalle. Elämä oli ihanaa!

Parvekkeen minä haluaisin. En kaipaa saunaa, mutta lasitettu parveke olisi unelmieni täyttymys. Sellainen leikkiparveke jossa lapset voivat jokseenkin turvallisesti puuhata ja jonne leikit voisi myös jättää yöksi ilman, että sade niitä kastelee.

Lasitetun parvekkeen saaminen ei ehkä nykyiseen taloomme onnistu, mutta unelma on muuttanut muotoaan. Viherhuone voisi toimia samoin. Se voisi olla se keidas missä istun sateella nauttimassa ropinasta, siemailemassa kahvini, missä lapset virittelevät viidakkoleikkejä ja missä voi loikoilla ja nauttia auringosta ja kevään lämmöstä jo ennen kuin ulkona oikein tarkenee oleilla ilman takkia.

Unelma viherhuoneesta on voimakkaasti idullaan!