Syksy. Se on täällä. Kylmät ja sumuiset aamut. Kosteat nurmikot. Kirpeän raikas ilma.Yks kaks pilkahtava aurinko joka yllättäen lämmittää niin, että on pakko vähentää vaatetta. Viikonloppuna oli onneksi aivan ihanat säät!
On myös se vähemmän raikas puoli syksyä. Vettä vihmoo, puiden lehdet punertuvat ja flunssa aalto uhkaavasti kolistelee jo eteisessä.
Muikku on kuumeessa, minä raihnainen ja tytärkin valitteli aamulla kurkkukipua. Kyllä. Syksy todellakin on täällä. Ja mies viikon työmatkalla. Jotkut luonnonlait ovat vankkumattomia...
Koulutaival on jälleen on alkanut kiireisenä. Ekaluokka on jännittävää aikaa. Niin se on, että kouluun meno on valtava muutos paitsi lapsen elämässä, myös aikuisen. Vaikka osasinhan näin toisen kohdalla jo odottaa yllättävää itsenäistymispyrähdystä ja siihen liittyviä kasvukipuja (hölmöilyä, kapinaa ja muuta oireilua), iski se taas jotenkin yllättäen, kuin puskista. Wilmaviestit sinkoilevat meillä ja muissa naapuruston perheissä. Miten ihmeessä opettajat saavat aikansa riittämään siihenkin? Kunnioitukseni. Äidin näkökulmasta toisten vanhempien tarjoama veraisuki on aivan ehdotonta. Oman lapsen toilailut eivät tunnu niin epätoivoa herättäviltä kun muistaa, että muilla on omat tapansa kasvukipuilla.
Positiivisiakin yllätyksiä on ollut. Poika malttaakin istua hiljaa tunneilla ja olla pulisematta. Opettaja kuvaili hänen oppituntiolemustaan "pohdiskelevaksi". Ainoa häiriö tulee jatkuvasta rapistelusta. Kyniä, papereita, kumeja. Toki sekin häiriö pitää saada pois, mutta olen niin iloinen, ettei poika olekaan pelle ja hauskuuttaja. Pahin pelkoni ei ole toteutunut :).
Kävin aamulla kirjastossa palauttamassa kirjaa. Loistokeksintö tuo palautusluukku johon voi kirjat jättää kirjaston ollessa suljettu. Kirjaston sivuovessa oli lappu kirjakuljetukset jonka vilkaisulla luin koirakuljetukset. Yllätyin. En tiennyt, että koiratkin saavat käydä kirjastossa :D.
Kotimatkalla mieleeni muistui lapsuudesta tv-ohjelma jossa seikkaili Koira Kirjalainen. Mitä siinä tapahtui? Muistan tikkaat, koira nukkui jossakin ylähyllyllä ja hänellä oli musta nenänpää. Olen ollut silloin tosi pieni. Muistan hyvin sen lehmännahkaisen valkoruskean turkispintaisen vyön jota pidin vyötärölläni kun seikkailin mummolassa koira kirjalaisleikissä. Muistaakseni leikkiin kuului että häntää välillä etsittiin. Koti oli mummolan vaatehuoneessa, mutta ylähyllylle en saanut haikailustani huolimatta kiivetä. Vaatehuoneessa oli jännittävä tuoksu ja pimeää.
Tytär aamulla halaili pikkuveljeä heipaksi ja taas kerran kysyi miksi omasta vauva-ajastaan ei muista mitään. Vastasin sen mitä tiesin, uusimman tiedon mukaan se johtuu vauva-ajan kiivaasta uusien hermoyhteyksien kasvamisesta. Itse jäin kuitenkin pohtimaan, miten jotkut asiat jäävät mieleen, toiset eivät. Ja miten jotkut muistot yht' äkkiä putkahtavat uudelleen pintaan vaikka toisissa olosuhteissa niitä ei pystisi mieleensä palauttamaan vaikka kuinka yrittäisi. Ihmismieli on ihmeellinen.
Tuntuu, että tämä äitiysloma on ollut minulle jollakin tapaa rauhoitava ja eheyttävä. Olen vähitellen tulossa sinuiksi tämän talon kanssa. Kyseessä voi olla myös keittiöremontin eheyttävä vaikutus. Tai sitten en olekaan rauhoittunut vaan siivoileminen ja järjesteleminen on vain merkki neuroosista.
Käsityörintamalla on hiljaista. Ei säkenöi, puurran vain. Sukkien tekeminen ei hirveästi inspiroi, mutta väännän niitä saadakseni langantähteitä uuteen afrikkalainen kukka-projektiini. Tunnen itseni hiukan hölmöksi. Miksi Afrikkalaiset kukat täytyy tehdä langantähteistä, miksi niitä varten ei voisi reilusti ostaa uutta lankaa? No kun. Ne tehdään langantähteistä. Ja peitto tulee hirveän kalliiksi jos sitä varten ostaa uusia lankoja.(Valmis vauvanpeitto 67cmx89cm painoi 450g, aikuisen peitto painaa siis kilokaupalla). Halvempaa on siis tehdä kasapäin sukkia joita kukaan ei oikeastaan välttämättä tarvitsisi ja sitten lopuista langantähteistä tehdä afrikkalaisia kukkia. Eikuin siis... No kun ne tehdään langantähteistä.
maanantai 22. syyskuuta 2014
tiistai 17. kesäkuuta 2014
Arkipäivä kotosalla
Tyttärelläni on jo pitkään esiintynyt kijallisia taipumuksia jotka pulpahtelevat esiin erilaisin tavoin. Yksi tapa toteuttaa itseään kirjoittamalla on sanoittaa uudelleen vanhoja tuttuja lauluja. Lippusia ja lappusia tupsahtelee vastaan siivoillessani pöydille kertyviä röykkiöitä, niin tänäänkin. Siivoaminen taas sitten on loputon urakka, mutta se on eri asia...
Tekstin julkaisemiseen on taiteilijan (9v) lupa kunhan en julkaise sitä hänen omalla nimellään. Saan kuitenkin kertoa, että kyseessä on tyttäreni.
Arkipäivä kotosalla
(sävel Kesäpäivä Kangasalla)
Mä sohvalla parhaimmalla oon kotimme rakkaimman.
Niin kauas kuin silmä siintää on kaikki huiskin haiskin.
Kas Muikku tuol vipeltää-ää ja uusissa pöksyissään.
Ja lelun rakkahimpansa se syliinsä halailla saa.
Ja lelun rakkahimpansa se syliinsä halailla saa!
Mä vain olen tyttö pieni ja sänkyni kova on.
Vaan oisko mul äitin sänky, niin nukkuisin paremmin!
Ja nukkuisin tunti kausii, ja heräisin ekaksi.
Ja Veljen herättämässä mä kävisin leikkimähän.
Ja Veljen herättämässä mä kävisin leikkimähän!
Oi kotimme pyhä Rouva,
sä äitimme armias!
Ah kuink' on sun maasi kaunis,
kuink' ihana huushollis!
Sä sotkujen siivouksella
suo lempemme tuulta vaan.
Oi äiti intoa anna ain sotkuja siivoamaan!
Oi äiti intoa anna ain sotkuja siivoamaan!
Ja sitten mä repesin :D.
Kursivoituihin kohtiin kuuluu vaihtaa oikea nimi. Laulu käsittelee sangen osuvasti meillä aina ajankohtaisia aiheita: Ikuisesti mullin mallin olevaa kotia jota äiti epätoivoisesti yrittää siivota ja (nalkuttamista huonolla menestyksellä vastustaen) motivoida muita hoitamaan oma osuutensa siisteyden ylläpitämiseksi. Aamutorkun tyttären ja aamuvirkun pojan välistä eroa (poika on aina ollut hyväntuulisena hereillä ennen muita, tyttöä taas on aina ollut vaikea saada sängysä ihmisten aikoihin ylös ja äitinsä tavoin poloinen on aamuäreä. Sänkykin raukalla on kova kuin mikä. Äidin ja isän löystynyt jousipatjasänky olisi paljon parempi.
Kunpa joskus pääsisimme siisteydessä selaiseen pisteeseen, ettei hirveästi hävettäisi päästää vieraita ihmisiä ovesta sisään. Huoh. Seuraavassa muutama muukin tänään siivoillessa bongattu sanoitus:
Muikul oli lepakko
(sävel Maijal oli karitsa)
Muikul oli lepakko, lepakko, lepakko!
Muikul oli lepakko tumman ruskea.
Minne lensi lepakko, lepakko, lepakko?
Minne lensi lepakko tummanruskea?
Lensi Muikun sylihin, sylihin, sylihin.
Lensi Muikun sylihin, pieneen sylihin.
Muikku
(sävel Bonzo pieni leikkihauva)
Muikku pieni äidin vauva, punainen on kieli sen!
Syliinsä kun sen saa Laura, niin on hyvä mieli sen.
Kyllä Lauraa laulattaa, Muikkua kun rutistaa!
Sylissänsä niin kuin lasta Muikku on niin pieni vasta,
sylissänsä niin kuin lasta Muikku on niin pieni vasta!
Tekstin julkaisemiseen on taiteilijan (9v) lupa kunhan en julkaise sitä hänen omalla nimellään. Saan kuitenkin kertoa, että kyseessä on tyttäreni.
Arkipäivä kotosalla
(sävel Kesäpäivä Kangasalla)
Mä sohvalla parhaimmalla oon kotimme rakkaimman.
Niin kauas kuin silmä siintää on kaikki huiskin haiskin.
Kas Muikku tuol vipeltää-ää ja uusissa pöksyissään.
Ja lelun rakkahimpansa se syliinsä halailla saa.
Ja lelun rakkahimpansa se syliinsä halailla saa!
Mä vain olen tyttö pieni ja sänkyni kova on.
Vaan oisko mul äitin sänky, niin nukkuisin paremmin!
Ja nukkuisin tunti kausii, ja heräisin ekaksi.
Ja Veljen herättämässä mä kävisin leikkimähän.
Ja Veljen herättämässä mä kävisin leikkimähän!
Oi kotimme pyhä Rouva,
sä äitimme armias!
Ah kuink' on sun maasi kaunis,
kuink' ihana huushollis!
Sä sotkujen siivouksella
suo lempemme tuulta vaan.
Oi äiti intoa anna ain sotkuja siivoamaan!
Oi äiti intoa anna ain sotkuja siivoamaan!
Ja sitten mä repesin :D.
Kursivoituihin kohtiin kuuluu vaihtaa oikea nimi. Laulu käsittelee sangen osuvasti meillä aina ajankohtaisia aiheita: Ikuisesti mullin mallin olevaa kotia jota äiti epätoivoisesti yrittää siivota ja (nalkuttamista huonolla menestyksellä vastustaen) motivoida muita hoitamaan oma osuutensa siisteyden ylläpitämiseksi. Aamutorkun tyttären ja aamuvirkun pojan välistä eroa (poika on aina ollut hyväntuulisena hereillä ennen muita, tyttöä taas on aina ollut vaikea saada sängysä ihmisten aikoihin ylös ja äitinsä tavoin poloinen on aamuäreä. Sänkykin raukalla on kova kuin mikä. Äidin ja isän löystynyt jousipatjasänky olisi paljon parempi.
Kunpa joskus pääsisimme siisteydessä selaiseen pisteeseen, ettei hirveästi hävettäisi päästää vieraita ihmisiä ovesta sisään. Huoh. Seuraavassa muutama muukin tänään siivoillessa bongattu sanoitus:
Muikul oli lepakko
(sävel Maijal oli karitsa)
Muikul oli lepakko, lepakko, lepakko!
Muikul oli lepakko tumman ruskea.
Minne lensi lepakko, lepakko, lepakko?
Minne lensi lepakko tummanruskea?
Lensi Muikun sylihin, sylihin, sylihin.
Lensi Muikun sylihin, pieneen sylihin.
Muikku
(sävel Bonzo pieni leikkihauva)
Muikku pieni äidin vauva, punainen on kieli sen!
Syliinsä kun sen saa Laura, niin on hyvä mieli sen.
Kyllä Lauraa laulattaa, Muikkua kun rutistaa!
Sylissänsä niin kuin lasta Muikku on niin pieni vasta,
sylissänsä niin kuin lasta Muikku on niin pieni vasta!
perjantai 13. kesäkuuta 2014
Imetyskriisi
Äitiyteni on jälleen kriisissä. Yhtä kriisiä koko ajan sanon minä. Nyt on päällimmäisenä imetyskriisi. Kesälomakriisiäkin pukkaa, mutta se jää mennen tullen imetyskriisin jalkoihin.
Poika aikoo selvästi lopettaa imetyksen. Kahdeksan kuukauden iässä. Eihän tämä käy päinsä! Imetys auttaa ehkäisemään allergioita ja on sitäpaitsi äidille helppoa. Ei tiskaamista, ei korvikkeen roudaamista kaupoista jne. Tiedätte kyllä. Sitäpaitsi minä tykkään imettämisestä. Minä haluan imettää ja mikä parasta, se on suositusten mukaan hyvä juttu. Imettämällä saan edes jonkin äitiyden osa-alueen helposti ja vaivatta ideaalitilaan. Muutenhan äitiyden ihanne on niin säkenöivä ja kultareunainen, etten siihen koskaan tule pääsemään kuin hetkittäin.
Maito ei siis nyt kelpaa. Ruokahalu pojalla on kyllä ollut tähän asti kova ja maitoa on mielestäni riittänyt hyvin. Kiinteiden aloittaminenkin tämän vauvan kanssa on sujunut vaivattomasti. Ruokahalu kun on hyvä. Poika syö mitä vain, valtavia määriä verrattuna edellisiin lapsiimme ja kokkareetkaan eivät yllättäen haittaa oikeastaan yhtään. Tämän vauvan kanssa imettäminen on kyllä ollut koko ajan jotenkin hankalaa. Verrattuna edellisiin kokemuksiini siis. Hän kiemurtelee rinnalla, ähkii ja reuhtoo. On tehnyt sitä ihan pienestä saakka. Arvelen, että poika on luolamiesten sukua. Saalis pitää nähkääs tappaa ennen kuin sen voi syödä.
Reilu kuukausi sitten hän lakkasi huolimasta rintamaitoa päivällä. Rinnan hän ottaa suuhun kyllä, lupsauttaa pari kertaa ja sitten kääntää päänsä pois. Aikani yritin tyrkyttää rintaa joka välissä, lopulta tajosin tilalle vettä pullosta. Ensin yritin "tietysti" hörppyyttää veden lasista ettei imetys vaan häiriinny. Eihän se toiminut. Kaikki vesi oli koko ajan sylissä ja kurkusta alas meni tuskin mitään. Pakkohan lapsen on kuitenkin jotain nestettä ottaa päiväsaikaan. Oli ne helteetkin siinä ja poika oli koko ajan vaunuissa pää märkänä hiestä. Tuttipullosta homma toimi vähän paremmin.
Asiaa pähkäiltyäni ajattelin tämän olevan taas jokin vaihe ja yöimetyksen riittävän, poika on kuitenkin heräillyt tasaiseen tahtiin nelisen kertaa yössä rinnalle. Syömään. Ajatus saattoi taas olla oikea, tai sitten ei. Kasvukäyrät ovat kääntyneet laskuun ja neuvolasta täti ehdotti varovasti korviketta päivällä. Tai yöimetyksen lopettamista -jos vaikka yösyönti siirtyisi päiväsaikaan. Saisivat vanhemmatkin ehkä nukkua paremmin. Ajatus tuntui minusta radikaalilta. Jos lapsi on mielummin nälissään kuin ottaa maitoa päivällä (!!! -sitäkin kokeilin yhtenä päivänä), miksi hän haluaisi päivällä rinnalle yöimetyksen lopettamisen jälkeen?
Neuvola oli puolitoista viikkoa sitten ja silloin yöimetys vielä toimi. Sen jälkeen on tilanne taas muuttunut. Ekat kaksi hammasta kuultavat nyt alaikenestä, mutta eivät ole vielä puhjenneet. Nyt ei rintamaito tahdo kelvata yölläkään. Alan olla kohta hädissäni. Maitotuotteita pitäisi upota 6dl vuorokaudessa jotta kalsiumin saanti olisi riittävää.
Tässäkö se sitten oli? Onko minun imetykseni nyt imetetty? Kahden hyvin sujuneen imetyksen jälkeen tämä on ehkä helpompi käsitellä (?), olenhan tässä onnistunut ennenkin. Tiedän pohjimmiltani että kyse ei siis voi olla pelkästään siitä, että en vain osaa. Väsymys ei yhtään auta asian rationaalista käsittelyä. Viime yö meni pojalta ihan huudoksi ja pyörimiseksi. Ne hampaat luultavasti...
Sen lisäksi miltä minusta tuntuu, vatvon miltä pojasta mahtaa tuntua ja mikä hänelle olisi parasta. Jos nyt luovutan ja lopetan imettämisen, ei sitä todennäköisesti enää aloteta uudestaan myöhemmin. Toisaalta imetys ei voi olla itsessään niin tärkeä asia, että lapsen pitäisi sen vuoksi kärsiä, että äiti haluaa ripustautua ajatukseen imettämisen tärkeydestä vauvan terveydelle. Mutta jos tämä on vain hampaiden tekemisestä johtuva välivaihe? Imetys on aina ollut se osa äitiydessäni joka sujuu ongelmitta. Monissa asioissa kompastelen ja haparoin, mutta imetys on ollut minulle helppoa. Esikoista imetin 1v 2kk ja toista 1v 3kk. En ollut varautunut taas tähänkään.
Kaikenkaikkiaan olen tilanteessa, jossa aikaisemmin aurinkoinen lapsi itkee usein, eikä minulla ole aavistustakaan miksi. Unikin on muuttunu katkonaiseksi ja nukahtaminen on välillä vaikeaa. Kaiken järjen mukaan hänellä on päivällä nälkä, mutta ruoka ei tahdo kelvata. Janonkin luulisin vaivaavan ajoittain. Omat mausteensa antaa tietysti totaalinen turhautuminen omien taitojen riittämättömyteen. Tavaratkin putoilevat käsistä eikä äiti edes anna katsoa kaikkea mitä mieli tekisi.
Hain ideoita tilanteen ratkaisemiseen, miten voisin turvata kalsiumin saannin ja silti jatkaa imetystä. Lueskelin Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisemaa kirjasta Lapsi, perhe ja ruoka:
"Lapselle on tärkeää, että opitte tulkitsemaan hänen tarpeitaan, nälkää, janoa ja kylläisyyttä ja opitte erottamaan ne muista tarpeista." Sehän helpotti. Juuri nämä sanat tähän hätään halusinkin lukea :D.
Onneksi elämämme ei ole pelkkää kitinää vaikka välill siltä tuntuu. Juuri kaivoin vaunuista päiväunilta pienen miehen, joka onnellisesti hymyillen kieltäytyi taas maitohuikasta.
Poika aikoo selvästi lopettaa imetyksen. Kahdeksan kuukauden iässä. Eihän tämä käy päinsä! Imetys auttaa ehkäisemään allergioita ja on sitäpaitsi äidille helppoa. Ei tiskaamista, ei korvikkeen roudaamista kaupoista jne. Tiedätte kyllä. Sitäpaitsi minä tykkään imettämisestä. Minä haluan imettää ja mikä parasta, se on suositusten mukaan hyvä juttu. Imettämällä saan edes jonkin äitiyden osa-alueen helposti ja vaivatta ideaalitilaan. Muutenhan äitiyden ihanne on niin säkenöivä ja kultareunainen, etten siihen koskaan tule pääsemään kuin hetkittäin.
Maito ei siis nyt kelpaa. Ruokahalu pojalla on kyllä ollut tähän asti kova ja maitoa on mielestäni riittänyt hyvin. Kiinteiden aloittaminenkin tämän vauvan kanssa on sujunut vaivattomasti. Ruokahalu kun on hyvä. Poika syö mitä vain, valtavia määriä verrattuna edellisiin lapsiimme ja kokkareetkaan eivät yllättäen haittaa oikeastaan yhtään. Tämän vauvan kanssa imettäminen on kyllä ollut koko ajan jotenkin hankalaa. Verrattuna edellisiin kokemuksiini siis. Hän kiemurtelee rinnalla, ähkii ja reuhtoo. On tehnyt sitä ihan pienestä saakka. Arvelen, että poika on luolamiesten sukua. Saalis pitää nähkääs tappaa ennen kuin sen voi syödä.
Reilu kuukausi sitten hän lakkasi huolimasta rintamaitoa päivällä. Rinnan hän ottaa suuhun kyllä, lupsauttaa pari kertaa ja sitten kääntää päänsä pois. Aikani yritin tyrkyttää rintaa joka välissä, lopulta tajosin tilalle vettä pullosta. Ensin yritin "tietysti" hörppyyttää veden lasista ettei imetys vaan häiriinny. Eihän se toiminut. Kaikki vesi oli koko ajan sylissä ja kurkusta alas meni tuskin mitään. Pakkohan lapsen on kuitenkin jotain nestettä ottaa päiväsaikaan. Oli ne helteetkin siinä ja poika oli koko ajan vaunuissa pää märkänä hiestä. Tuttipullosta homma toimi vähän paremmin.
Asiaa pähkäiltyäni ajattelin tämän olevan taas jokin vaihe ja yöimetyksen riittävän, poika on kuitenkin heräillyt tasaiseen tahtiin nelisen kertaa yössä rinnalle. Syömään. Ajatus saattoi taas olla oikea, tai sitten ei. Kasvukäyrät ovat kääntyneet laskuun ja neuvolasta täti ehdotti varovasti korviketta päivällä. Tai yöimetyksen lopettamista -jos vaikka yösyönti siirtyisi päiväsaikaan. Saisivat vanhemmatkin ehkä nukkua paremmin. Ajatus tuntui minusta radikaalilta. Jos lapsi on mielummin nälissään kuin ottaa maitoa päivällä (!!! -sitäkin kokeilin yhtenä päivänä), miksi hän haluaisi päivällä rinnalle yöimetyksen lopettamisen jälkeen?
Neuvola oli puolitoista viikkoa sitten ja silloin yöimetys vielä toimi. Sen jälkeen on tilanne taas muuttunut. Ekat kaksi hammasta kuultavat nyt alaikenestä, mutta eivät ole vielä puhjenneet. Nyt ei rintamaito tahdo kelvata yölläkään. Alan olla kohta hädissäni. Maitotuotteita pitäisi upota 6dl vuorokaudessa jotta kalsiumin saanti olisi riittävää.
Tässäkö se sitten oli? Onko minun imetykseni nyt imetetty? Kahden hyvin sujuneen imetyksen jälkeen tämä on ehkä helpompi käsitellä (?), olenhan tässä onnistunut ennenkin. Tiedän pohjimmiltani että kyse ei siis voi olla pelkästään siitä, että en vain osaa. Väsymys ei yhtään auta asian rationaalista käsittelyä. Viime yö meni pojalta ihan huudoksi ja pyörimiseksi. Ne hampaat luultavasti...
Sen lisäksi miltä minusta tuntuu, vatvon miltä pojasta mahtaa tuntua ja mikä hänelle olisi parasta. Jos nyt luovutan ja lopetan imettämisen, ei sitä todennäköisesti enää aloteta uudestaan myöhemmin. Toisaalta imetys ei voi olla itsessään niin tärkeä asia, että lapsen pitäisi sen vuoksi kärsiä, että äiti haluaa ripustautua ajatukseen imettämisen tärkeydestä vauvan terveydelle. Mutta jos tämä on vain hampaiden tekemisestä johtuva välivaihe? Imetys on aina ollut se osa äitiydessäni joka sujuu ongelmitta. Monissa asioissa kompastelen ja haparoin, mutta imetys on ollut minulle helppoa. Esikoista imetin 1v 2kk ja toista 1v 3kk. En ollut varautunut taas tähänkään.
Kaikenkaikkiaan olen tilanteessa, jossa aikaisemmin aurinkoinen lapsi itkee usein, eikä minulla ole aavistustakaan miksi. Unikin on muuttunu katkonaiseksi ja nukahtaminen on välillä vaikeaa. Kaiken järjen mukaan hänellä on päivällä nälkä, mutta ruoka ei tahdo kelvata. Janonkin luulisin vaivaavan ajoittain. Omat mausteensa antaa tietysti totaalinen turhautuminen omien taitojen riittämättömyteen. Tavaratkin putoilevat käsistä eikä äiti edes anna katsoa kaikkea mitä mieli tekisi.
Hain ideoita tilanteen ratkaisemiseen, miten voisin turvata kalsiumin saannin ja silti jatkaa imetystä. Lueskelin Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisemaa kirjasta Lapsi, perhe ja ruoka:
"Lapselle on tärkeää, että opitte tulkitsemaan hänen tarpeitaan, nälkää, janoa ja kylläisyyttä ja opitte erottamaan ne muista tarpeista." Sehän helpotti. Juuri nämä sanat tähän hätään halusinkin lukea :D.
Onneksi elämämme ei ole pelkkää kitinää vaikka välill siltä tuntuu. Juuri kaivoin vaunuista päiväunilta pienen miehen, joka onnellisesti hymyillen kieltäytyi taas maitohuikasta.
torstai 15. toukokuuta 2014
Ryömintää
Teksti on hieman vauvapainotteista, mutta kässyilyjuttuihin ei ole kuvia. Jotain pientä on työn alla kyllä koko ajan. Tämä elämänvaihe on kuitenkin aika kokonaisvaltaista vauvaperhe-elämää. Sitäpaitsi tämä blogi on muutenkin pelkkää sillisalaattia. Pahoitteluni.
Miten opetetaan vauva ryömimään?
Ostetaan Ikeasta hienoja itsekoottavia eteiskalusteita ja aloitetaan rakentelu olohuoneen lattialla. Vauvahan viihtyy hyvin kun puuhastellaan yhdessä, hän luonnollisesti omien lelujensa parissa leikkimatolla tuvallisen välimatkan päässä... :)
Meillä on nyt siis uusi taito. Unet ehkä paranivat tästä myös, viime yönä imetin vain kolme kertaa, joista viimeinen ihan aamuyöstä. Ihan loogista olisi, että fyysinen rasitus parantaa unen laatua.
Nuha on tekemässä come backiä. Yskimisestä päätellen korvatulehdus ilmeisesti myös. Nyt mennään pelkällä kipulääkkeellä kun kuumetta ei ole. Viimeisimmän lääkärin mielestä korvatulehdusten kanssa ei kannata juosta lääkärissä koko ajan. Joissakin maissa kuulemma hoidetaan korvatulehduksia pelkällä kipulääkkeellä. Onko tämä uusi trendi lääketieteessä vaiko tämän lääkärin henk. koht mielipide? Ken tietää... Kyseessä on kuitenkin yksityinen lääkäriasema ja maksoimme tästä mielipiteestä 100e (korvat olivat silloin terveet). Kun Muikulla todetaan syksyllä liimakorva kadun taas karvaasti, että kuuntelin tätä mielipidettä. Ymmärrän toki, että antibiottien napsiminen joka vaivaan ei ole järkevää.
Yksi asia on kuitenkin selviä. Kymmenessä vuodessa olen saanut lastenhoidon ohjeistuksessa niin paljon keskenään ristikkäisiä oheita, että melkein mikä tahansa toimintatapa on oikein. Tai väärin -katsantokannasta riippuen. Lopputuloksena minulla on joka tapauksessa aina huono omatunto.
Miksi en osaa valita sitä hyvää omatuntoa? Koska minulle jää aina epäilys, etten yittänyt parastani. Etten ottanut kunnolla selvää kaikista vaihtoehdoista (ihan kuin se oikeasti olisi kaikkien asioiden suhteen mahdollista, hyvä kun ehdimme kaikki pakolliset lippuset ja lappuset lukemaan ja täyttämään ajallaan! Nytkin jonossa odottaa mm. palotarkastus, joka säästösyistä tehdään nykyisin itse. Dokumentit lähetetään sitten postissa viranomaiselle.) Koska tarve tehdä oikeita ratkaisuja näiden kullannuppujen ainutkertaisen lapsuuden/elämän hyväksi on valtava. Ja vaikka tietäisin miten pitää toimia, tulee hetkiä, jolloin joka tapauksessa joudun valitsemaan sen toiseksi parhaan tai kolmanneksi parhaan vaihtoehdon, sillä elämä on kompromisseja. Ei ole mahdollista keskittyä vain yhteen asiaan vaan on ajateltava kokonaisuutta ja priorisoitava.
Olen ryömimisvaihteella itsekin. Väsynyt ja toivottoman hajamielinen. Reaalimaailma käsitöineen tuntuu koko ajan yhä tärkeämmämältä ja tärkeämmämmältä. Puutarhan heräilyn hajamielinen seurailu antaa voimaa. Vaikka sekin tuntuu jotenkin lipuvan ohi huomaamattani tänä keväänä. Olen käsityöriippuvainen. Suunnittelupainotteisesti siis. Tekeminen on hieman hankalaa... Siivous ja raivaus jatkuu edelleen. Eteinen pitäisi saada sellaiseen kuntoon, ettei hävetä avata ulko-ovea vieraille.
Miten opetetaan vauva ryömimään?
Ostetaan Ikeasta hienoja itsekoottavia eteiskalusteita ja aloitetaan rakentelu olohuoneen lattialla. Vauvahan viihtyy hyvin kun puuhastellaan yhdessä, hän luonnollisesti omien lelujensa parissa leikkimatolla tuvallisen välimatkan päässä... :)
Meillä on nyt siis uusi taito. Unet ehkä paranivat tästä myös, viime yönä imetin vain kolme kertaa, joista viimeinen ihan aamuyöstä. Ihan loogista olisi, että fyysinen rasitus parantaa unen laatua.
Nuha on tekemässä come backiä. Yskimisestä päätellen korvatulehdus ilmeisesti myös. Nyt mennään pelkällä kipulääkkeellä kun kuumetta ei ole. Viimeisimmän lääkärin mielestä korvatulehdusten kanssa ei kannata juosta lääkärissä koko ajan. Joissakin maissa kuulemma hoidetaan korvatulehduksia pelkällä kipulääkkeellä. Onko tämä uusi trendi lääketieteessä vaiko tämän lääkärin henk. koht mielipide? Ken tietää... Kyseessä on kuitenkin yksityinen lääkäriasema ja maksoimme tästä mielipiteestä 100e (korvat olivat silloin terveet). Kun Muikulla todetaan syksyllä liimakorva kadun taas karvaasti, että kuuntelin tätä mielipidettä. Ymmärrän toki, että antibiottien napsiminen joka vaivaan ei ole järkevää.
Yksi asia on kuitenkin selviä. Kymmenessä vuodessa olen saanut lastenhoidon ohjeistuksessa niin paljon keskenään ristikkäisiä oheita, että melkein mikä tahansa toimintatapa on oikein. Tai väärin -katsantokannasta riippuen. Lopputuloksena minulla on joka tapauksessa aina huono omatunto.
Miksi en osaa valita sitä hyvää omatuntoa? Koska minulle jää aina epäilys, etten yittänyt parastani. Etten ottanut kunnolla selvää kaikista vaihtoehdoista (ihan kuin se oikeasti olisi kaikkien asioiden suhteen mahdollista, hyvä kun ehdimme kaikki pakolliset lippuset ja lappuset lukemaan ja täyttämään ajallaan! Nytkin jonossa odottaa mm. palotarkastus, joka säästösyistä tehdään nykyisin itse. Dokumentit lähetetään sitten postissa viranomaiselle.) Koska tarve tehdä oikeita ratkaisuja näiden kullannuppujen ainutkertaisen lapsuuden/elämän hyväksi on valtava. Ja vaikka tietäisin miten pitää toimia, tulee hetkiä, jolloin joka tapauksessa joudun valitsemaan sen toiseksi parhaan tai kolmanneksi parhaan vaihtoehdon, sillä elämä on kompromisseja. Ei ole mahdollista keskittyä vain yhteen asiaan vaan on ajateltava kokonaisuutta ja priorisoitava.
Olen ryömimisvaihteella itsekin. Väsynyt ja toivottoman hajamielinen. Reaalimaailma käsitöineen tuntuu koko ajan yhä tärkeämmämältä ja tärkeämmämmältä. Puutarhan heräilyn hajamielinen seurailu antaa voimaa. Vaikka sekin tuntuu jotenkin lipuvan ohi huomaamattani tänä keväänä. Olen käsityöriippuvainen. Suunnittelupainotteisesti siis. Tekeminen on hieman hankalaa... Siivous ja raivaus jatkuu edelleen. Eteinen pitäisi saada sellaiseen kuntoon, ettei hävetä avata ulko-ovea vieraille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)