Lohturuokaa

Maailman paras lohturuoka on ehkä letut. Tirisevät, kuumat, ihanat letut.

Lohdutuksen huipentuma/ hieno jälkiruoka letuista saadaan aikaan kun laitetaan päälle pieni nökäre vaniljaläätelöä (valion perus-tiiliskivimallia) ja ehkä vähän hilloa tai marjoja. Mutta letut ihan pelkän hillon tai sokerin kyydittämänäkin lohduttavat.

Eräs terveysintoilija minulle kerran päivitteli kuinka epäterveellisiä letut ovat, rasvaakin niin paljon. Olen siis kauhea äiti kun lapseni saavat lettuja vähintään kerran kuussa, parhaassa neljä. Ei paistamiseen kuitenkaan sen enempää oivariinia tarvita kuin  voileivällekään. Minulla on teflonpinnoitettu räiskälepannu tätä pyhää lohdutusriittiä varten...

Maitojauhettahan pitäisi pitää kaapissa hätävarana. Se on ihan joku virallinen kriisivarustautumisohje (muita näistä ohjeista en muistakaan, joten niitä ei meillä noudateta). Koska maitojauhetta ei tule juurikaan mihinkään käytettyä normaalisti, käytän sitä leivontaan. Koskaan ei jää leipominen maidosta kiinni. Siis ainoa mikä estää minua tekemästä hädän hetkellä lettuja on kananmunatilanne.

Eilen poika sairastui kesken päivän ja tulimme kotiin nälkäisinä tyhjän jääkaapin äärelle. Mitä tehdä? No lettuja tietenkin! Lettuja syö vaikka sairaanakin, ja jos ei maistu, on todella sairas ;).

Alla kuva joulupukin tuomista tumpuista. Tyttö kirjoitti eskarissa mummille kirjeen jossa hän kertoi, että nämä tumput olivat joulun paras lahja!

Ne ovat minustakin ihanat. Niin inspiroivat, että haluan jakaa tämän idean kanssanne. Tietääkseni nämä ovat ostetut, en tiedä mistä. Ötököiden silmät on tehty virkkaamalla ja ompelemalla palat kiinni. Leppäkertun pilkut on kirjottu silmukoita jäljitellen, ampparin siivet on ketjupistoilla ja tuntosarvet virkkaamalla, (kiinnitetty ompelemalla).

Se ei näy, se ei näy se ei näy se ei näy...

se ei kertakaikkiaan näy!

Pahoitteluni, en edelleenkään enimmäkseen pysty näkemään ketään lukijoitani ja omalta lukulistaltani puuttuu jatkuvasti kaksi blogia joita käyn lukemassa. Vilahduksen "oikeaa näkymää" sain vuodenvaihteessa, eli kerran tässäkin kuussa näkymä toimi hetken. En tiedä missä vika on, meillä on uusi tietokone ja siinä eri ohjelmistoversio kuin edellisessä. Firefoxilla mennään.

Olen tekniikan ihmelapsi toimintaongelmien löytämisessä. Oikea magneetti.(Todistettavasti olen niitä myös löytänyt, kyse ei ole ihan pelkästä omasta kämmäilystäni ;)

En osaa kuitenkaan niitä korjata. Joten voin vain toivottaa tervetuloa lukija numero 5 :) Halkean uteliaisuudesta.

Kuusi isoa muffinssia

Tänään leivoin.

Poika, joka on (sitten pikkuipanavaiheen) jättänyt hienosti kaappini sisältöineen rauhaan jo pari vuotta, on alkanut jälleen osoittaa valtavaa kiinnostusta keittiön (ja muidenkin) kaappien sisältöä kohtaan. Leivontatarvikelaatikosta löytyi muffinssien koristelusetti jonka olemassaolon olin jo unohtanut. Täysin käyttämätön, hankittu puoli vuotta sitten alennuksesta "koska sitä olen jo pitkään suunnitellut".

On muuten aika näppärää, kun voi aina "pitkään suunnitellut" verukkeella ostaa melkein mitä vaan. Kun päässäni vilisee jatkuvasti suunnitelma jos toinenkin.

Päätimme siis leipaista muffinsseja. Nyt tarvikkeet osoittautuisivat tuikitarpeellisiksi.

Kuppikakut ovat suuri intohimoni. Ei siksi, että niistä erityisemmin pitäisin, ei siksi, että niitä usein leipoisin, vaan ilmeisesti siksi, että kuvittelen elämäni olevan jotenkin hohdokkaampaa kun nautin suussasulavia muffinsseja hienostuneesti kahvia muumimukistani siemaillen. Haluaisin muffinsseihini pehmeää, kuohkeaa ja raikasta kuorrutetta joka vie kielen mennessään. Kuorrutteeseen tarvitsen tietenkin loistavan ohjeen. Mitä varten lähdin vuosi sitten kirjakauppaan. Ostin kirjan Pala kakkua -ja paljon muuta, Leila Lindholm.

Kirja vakuutti minut kuvillaan, tunnelmallaan ja ihanan paksulla paperilla. Jos taivaalliset reseptit (kuvat siis olivat erityisesti taivaallisia) on painettu näin laadukkaalle paperille, onnistuvat leipomukseni varmasti!

Pala kakkua -ja paljon muuta, Leila Lindholm

Todellisuus näyttää kuitenkin tältä:

Koska arki-illat ovat lyhyitä ja aina keksin jotain muutakin tekemistä, nämäkin kaunokaiset jäivät kuorruttamatta. Aika loppui kesken.

Nämä muffinssit leivoin googlettamalla löytämälläni  tällä Sikke Sumarin reseptillä. Se tuntui liian helpolta ollakseen totta! Ei vatkainta, vaahdotusta tai mitään. Aineet vain sekaisin, vuokiin ja uuniin. Paistoaika max 30 min. Vitamiini- ja hivenainerajoitteisille lapsilleni ilman marjoja, aikuisille marjoilla. Hyvää oli :)


Sitä olen tässä miettinyt, että kun Sikke Sumarin reseptissä oli "ohjeesta tulee 6 suurta kuppikakkua" ja mun vuoallani tulee 12 mun mielestäni suurta, kuinka suuria ne suuret sitten on? Näiden 12 kappaleen lisäksi söimme pojan kanssa taikinaa ainakin yhden kuppikakun verran.

Leilan kuppikakkuohjeissa on sama suhde. Kun perusohje lupaa 12 kuppikakkua, mun systeemeilläni tulee vähintään 24. Mistä sellaisia "kuppeja" löytyy jotka ovat "suuria"? Ja kuka sellaisen kuppikakun jaksaa syödä enää syötyään kuppikakullisen taikinaa?

Että siis onko tässä leipomisessa oikeastaan mitään järkeä? Yleensä se taikina on kuitenkin parasta.

Se taivaallisenhyvän kuorrutteen resepti on muuten vielä löytymättä. Jos tiedät hyvän, vinkkaa minullekin! Nyt ostin kaupasta valmiiksi maustettua rahkaa koloon laitettavaksi (mufinssi -tai pitäisikö puhua muffineista, kuka tietää?- kuorrutuspakkauksessa on sellainen pora jolla tehdään kolo täytettä varten. Kuorrute on sitten vielä erikseen...

Rahka ei tosin kelpaa meillä kenellekään muille kuin minulle. Mutta se ei sinänsä haittaa, koska kolotkin jäivät jälleen kerran tekemättä.

Sukat, Zauberball

Tässä vielä kaksi paria joululoman sukkatehtailun tuloksena:

Ensin tein sinivartisen. Sitten jatkoin perään toisen, siitä tuli punavartinen. Sen jälkeen jatkoin suoraan kolmannen, hups heijaa siitä tuli sinivartinen. Muuten ihan samanlainen kuin ensimmäinen sukka, mutta varteen tuli vaaleampi reunus. Jatkoin perään vielä toisen punavartisen. Lopputulos kaksi paria insinöörimäisellä pikkutarkkuudella väritäsmäytettyjä raitasukkia. Ihan vahingossa :). En voi kertoa kuinka tässä onnistuin. Se on varmaan joulun taikaa. Ei tule toistumaan.

Langasta kirjattavaa:
Schoppelwolle Zauberball, 100g kerä.
Lanka on pojan oma valinta. Kerästä tuli kahdet lasten sukat kokoa 28 ja kerän lopusta tulee vielä jotain. Suunnittelin hiippapipoa jollekin pojan pehmoista.

Yksikierteinen (=kertaamaton) tasavahva lanka. Kiva neuloa, mutta pikkuisen veti kierteelle ajoittain. Ei solmuiksi asti.

Ylempi kuva on otettu niin, että sukat ovat olleet yhden päivän jalassa. Kuten kuvasta näkyy, pinta nukkaantuu nopeasti käytössä. Kahden viikon käytön jälkeen nukan määrä on kuitenkin suunnilleen sama edelleen...

Hepeneitä

Eilinen uinti meni hienosti. Jännitin niin, että vatsaani nipisteli ja käteni tärisivät kassalla lippua lunastaessani. Niin jännittivät ilmeisesti muutkin uimarit. Ainakin yksi tunnusti ravaavansa jatkuvasti vessassa jännityksen vuoksi :).

Punaiset varpaankynnet olivat loistoajatus. Uimahallissa on ehdottomasti helpompaa muistaa olevansa lohikäärmenainen kun on punaiset varpaankynnet. Matkallani hepenlohikäärmeeksi on pieni budjettiongelma, mutta juuri hoksasin, että uimapukuni -joka kyllä on pari vuotta vanha- taitaa olla aito hepenuimapuku. Miten hepen määritellään? Ehkä mä olen jo löytänut sisäisen hepenlohikäärmeeni vaikken ole sitä aikaisemmin huomannut.

Uimapuku on yksivärinen ja hyvin pelkistetty. Sinä on toppausta strategisella korkeudella (siitä antaisin yhden hepenpisteen). Se on ostettu aikuisten naisten osastolta (toinen hepenpiste?) ja siinä sattumalta myös jotakin supporttia vatsalle (kolmas hepenpiste). Se on pukeva. Support ja toppaus saavat minut tuntemaan itseni ehdottomasti itsevarmemmaksi. Mielestäni hepenen kriteerit täyttävä kokonaisuus...

Tänään kaivelin laatikoita etsiessäni rukkasia. Hyvä idea! Rukkasia ei löytynyt, mutta massiivisista pipo- käsine- huivi valikoimistani löytyi tälle talvelle kuin uudet asusteet. Asusteita kannattaa ehdottomasti varastoida. Koskaan ei voi tietää koska seuraavan kerran tarvitsee jotain.

Ja käsityötarvikkeita. Ja kirjoja. Ja kukkaruukkuja... Olen tunnistanut sisäisen hamsterini.

Ei näin-sukat Noro-langasta

Hiljaiseloa on ollut meikäläisen kirjoitusrintamalla. Selityksiä riittää. Joulukiireet, isännän työmatkat, vanha tietokone hajosi, uusi tietokone on taas erilainen... Lisäksi blogiystäväni ovat kirjoittaneet niin tiuhaan tahtiin, että kiirettä on pitänyt ihan muiden teksteissä ajantasalla pysymisessä. Lisäksi joulun alla väsäsin pää höyryten sukkia. Nyt on raportoinnin aika.

Noro-langasta annoin esimakua kuvana jo aiemmin. Lanka on japanilainen yksikierteinen ja liukuvasti väriä vaihtava. Ilmettä ja elävyyttä lankaan tuo paksuusvaihtelu ja työstöön haastetta epästabiili kierre joka veti lankaa kippuralle vähän väliä. Kierteen kanssa pärjäsin, vain yksi kunnon solmu tuli jota en saanut näprättyä auki.

Työ keskeytyi langasta löytyneen solmujatkoksen vuoksi ensimmäisen sukan puoliväliin. Värien liukuma meni solmun kohdalla sekaisin ja saman tien karkasi inspiraatio. Hommasta lähti maku ihan kokonaan.

Kävin lankaliikkeessä katselemassa liikuntarajoitteiselle mummolleni lankoja. Hän ei itse pääse shoppaamaan ja ilahtuu inspiroivista langoista. Ihan siis vaan mummoa varten poikkesin (uskoo ken haluaa). Langat hän käyttää äiti-Teresan lappuihin kun nivelrikkoiset sormet eivät muuhun työhön oikein enää taivu. Kädet, jotka eivät osaa olla jouten. Lappuja on kivempi tehdä iloisista ja kiinnostavista langoista. Ostin puoli muovikassillista. Pakottauduin antamaan niistä puolet mummolleni. Ja kielsin itseäni aloittamasta uusia projekteja ennen kuin vanha työ on valmis.

Siis takaisin Noro-sukkien pariin. Koska epäilin langan mallikerran olevan kuitenkin niin pitkä, etten saa kaksia samanlaisia sukkia kerästä (varsinkin kun se viheliäinen solmujatkos tuli sekoittamaan kuviot), päätin tehdä sukat joissa raitoja ei ole täsmäytetty.

Sitten vinkki kaikille, joista on kiva tehdä se ensimmäinen sukka, mutta sen toisen kohdalla tympii laskeminen: Sukkaparin tekee kivasti vähällä laskemisella kun tekee kaksilla puikoilla yhtä aikaa. Voi aina tehdä saman vaiheen molempiin peräjälkeen. Keksin tämän aikoinaan kun käsialani vaihteli tosi paljon ja koskaan ei tuntunut tulevan kahta samanlaista sukkaa vaikka kuinka yritin. Laskemisen helppous tuli bonuksena.

Nämä nyt valmistuneet sukat ovat kuitenkin malliesimerkki miten ei kannata tehdä...

Omistin ennestään vain yhdet 2,5mm bambupuikot. Olen kauan jo etsinyt toisia. Näin ohuita on vaikea saada, sillä ilmeisesti niiden valmistus ei ole ihan yksinkertaista ja ne tietenkin ovat herkempiä katkeamaankin. Bambupuikoilla neulominen on kuitenkin mielestääni paljon kivempaa kuin metallisilla neulominen.

Kun bambuja ei nytkään löytynyt, ostin koivuiset Knitpro-merkkiset 2,5mm sukkapuikot ja tyytyväisenä lähdin neulomaan.

Mikä amatöörimäinen virhe! Uudet puikot ovat ohuemmat kuin vanhat. Ero ei ole suuren suuri, mutta silminhavaittava.

Kun laskin varren oikeaa pituutta huomasin eron. Toisessa varressa korkeus on 80 silmukkaa, toisessa 90. Varret ovat kuitenkin yhtä pitkät... Koska tämä muutenkin on tympivä katastrofiprojekti, päätin etten aio antaa sen häiritä, vaihdoin puikot ja jatkoin työtä. Nyt vain bambuisilla puikoilla.

Sukat tulivat valmiiksi. Ponnistus oli suuri. Jatkoin toisen sukan terän sillä värillä mikä kerästä tuli seuraavana (vihreä). En ollut yhtään tyytyväinen. Kun näytti siltä, että raidat saattaisi saada suunnilleen täsmäytettyä, lanka ehkä sittenkin riittäisi, purjin vielä vihreän ja tein uudelleen:

Tämä on mielestäni parempi. En silti ole tyytyväinen. Lopulta harmittaa kun raidat olisikin saanut kokonaan täsmäytettyä.  Jos vain olisin aloittanut eri päästä kerää. Nyt asialle ei tietysti enää voi mitään. Kyllä nämä kotisukkina toimivat. En aio kokeilla tätä lankaa enää uudestaan. Enkä kyllä suosittele muillekaan. Hintakin oli muistaakseni hirveä.

Näiden valmistumisen jälkeen tein pää höyryten kahdet pienet (kokoa 28-29 ja 32-33 raikkaan raidalliset villasukat. Kääräisin kiireenvilkkaa pakettiin, pukilla oli jo kiire. Hötinässä unohdin valokuvata ne. Niistä siis ei sen enempää.

Uudenvuodenlupauksia

En koskaan ikinä lupaa mitään uutenavuonna. Se on mielestäni ihan hölömöä. Eihän kukaan kuitenkaan niitä lupauksia pidä. Minä varsinkaan kun kaikki kivakin muuttuu tylsäksi kun on "pakko".

Ihana rouva Johnson omassa blogissaan lanseerasi alkavalle lohikäärmeen vuodelle inspiroivan lohikäärmenainen-projektin johon mukaan ilmoittautui nainen jos toinen. Siis tänä vuonna upeista naisista tulee vielä upeampia. Ja kaiken kukkuraksi maailman parhaita vaimoja.

Kainostellen arvelin, ettei minusta tähän ole. Mää ny oon vaan tällanen tavis. Seinäpaperinharmaa assistentti. Ajatus jäi kuitenkin kytemään.

Minäkin aion muuttua sellaiseksi kuin haluaisin olla :). Hepenlohikäärme oli vähintään yhtä inspiroiva ilmaus. Helpommin samaistuttava tavikselle. Muututtuani hepenlohikäärmeeksi voin asteittain lipua jumalaiseksi Ladyksi.



Tällä tiellä ollaan.

Lohikäärmeen vuoden innoittamana tein oikein liudan lupauksia. Tämä on vähän niin kuin toimintasuunnitelma. Tai jotain sinnepäin.

1) Lopetan turhasta valittamisen ja yritän sen sijaan tehdä asioille jotain. (helppo nakki...)

2) Ilmoittaudun kummiksi kehitysmaan lapselle. Check. Tämä tavallaan liittyy kohtaan 1). Poden aaltoilevaa maailmantuskaa jolle on vaikea saada parannusta. Koska maailmassa on paljon asioita, joille ei vaan oikein voi tehdä mitään (muuta kuin kosmeettista).

3) Lakkaan vähättelemästä itseäni (tässä riittää varmaan työtä.) Olen ihan fiksu ihminen. Se, että satun tuntemaan useamman tekniikan tohtorin ja myös muilla tavoin älykkyydessä ja lahjakkuudessa pätevöityneitä ihmisiä, saattaa joskus vääristää vinkkeliä. (Mää ny vaan oon tällanen vähän yksinkertainen blondi. Joka ei koskaan ole ollut mitään muuta kuin keskivertoa. Ja on vielä patalaiska.)

4) Hymyilen enemmän. Olen ihan hauskan näköinen kun hymyilen. Panostan myös siihen, että laitan joka päivä ripsiväriä. Se vie minulta yhden minuutin kunhan vaan muistaisin.

5) Panostan enemmän ystäviini.

6) Lakkaan keksimästä tekosyitä liikkumattomuudelleni. Inhoan liikuntaa. Se sanakin on vastenmielinen. Kylmä, kuuma, sade, tuuli, tekosyitä riittää. Siihen, että minut saa liikkeelle tarvitaan kieroutta. Luin yhtä kirjaa, minkä seurauksena huomasin yksi yö kuin ohimennen uneksivani siitä, että minulla on joskus lapsenlapsia. (Mielellään ei seuraavaan 15-20 vuoteen kuitenkaan.) Haluaisin sitten joskus olla siinä kunnossa, että voin tarjota apua omille lapsilleni. Josko tämä ajatus olisi riittävän kummallinen ja kiero...

7) Aloitan harrastuksen. Ihan oikean sellaisen. Neulomista, lukemista, ruoanlaittoa tai sellaisia ei lasketa. Harrastukseen pitää liittyä jotain mikä vie kotoa pois ihmisten ilmoille. Ajattelin liittyä Marttoihin, halajan omaa sienikummia. Sienestyskaverikin olisi kiva löytö.

8) Leikin lasteni kanssa. Tämä on paha rasti. Askartelen ja touhuan kaikenlaista lasten kanssa mielelläni, mutten jaksaisi millään ensin myötäelää paria tuntia kaikkea jotta 'leikki' voi alkaa (normaalisti sitten on jo nukkumaanmenoaika). Mistä yleensä tietää koska leikki alkaa? Kun se vihdoin alkaa, olen yleensä ihan pihalla. En osaa enää leikkiä. Ainakaan sellaisia leikkejä kuin lapset toivovat. Ongelma on ehkä se, että yritän leikkiä heidän leikkiään, en yhteistä. Hmm.

Oli mulla muitakin lupauksia, mutta ei nyt tule mieleen. Kaikenkaikkiaan musta siis tulee myös lohikäärmeäiti tämän vuoden jälkeen. Osaan jo syöstä tulta suuttuessani, ja epäilen, että karjahtelullani voi järisyttää vuoria joten... ;).

***
Kohtiin 7 ja 8 löytyi vastaus nopeammin kuin pian. Mies bongasi eilen paikallisen uimahallin aikuisten alkeisuintiryhmän alkavan huomenna.

Viime keväänä jo varmistin, että voin mennä alkeisryhmään vaikka osaankin jo kellua selälläni enkä varsinaisesti enää pelkää vettä. (Koomista, mutta totta. Aihe on minulle niin vaikea, että tulin ajatelleeksi sitäkin, etten halua loukata ketään joka oikeasti on vedenpelkoinen tunkemalla alkeisryhmään melkein ammattilaisena. Osaanhan jo kellua!)

Olen jo monta vuotta onnistunut välttelemään onnistunutta ilmoittautumista vaikka väitän kovasti yrittäneeni onnistua. Uimataito on kansalaistaito jonka puuttuminen hävettää. Uintihistorianikin hävettää. Se on täynnä kipeitä muistoja. Olen mm. itkenyt julkisesti uimahallissa yläasteikäisenä. Oi koululiikunta ja kannustavat liikunnanopettajat... Koululiikunnan ansiosta tosin uin auttavasti muutamia vetoja, saatan pärskiä jopa altaanmitan väkisinuintia jos en joudu paniikkiin.

Pahimman häpeän olen taltuttanut suurelta osin sillä, että sanon nykyisin ääneen etten osaa. Lapseni erityisesti ovat hyvin ilahtuneita kun kerron heidän osaavan jotain mitä minä en osaa. Pienetkin voivat osata asioita joita aikuiset eivät osaa. Kukaan ei osaa edes puhua syntyessään, sekin pitää kaikkien opetella.

Pienten lasten äidin varsinkin olisi ihan hyvä osata uida. Erityisesti kun omat lapset jo osaavat jo sukellella, ovat hurjapäisiä ja koko ajan mielestäni vaarassa hukuttaa itsensä.

Ilmoittauduin. Jännittää aika paljon. Mutta minä selviän siitä loistavasti koska mähän olen nyt lohikäärmenainen (kiitos rouva Johnson).

En oikeastaan haluaisi kenenkään reaalimaailmassa tietävän tästä. Lapseni tietävät. He ovat asiasta innostuneita, joten kohta tietää päiväkodin lisäksi koko muukin maailma. Asiaa on siis turha salailla. Mutta silti.

Sheivasin tänään kainalot ja sääret ja lakkasin varpaankynnet punaiseksi. Uimakassikin on pakattu. Lohikäärmenainen on valmiina kesyttämään pelkonsa.

p.s. Tähän postaukseen ei tullut kuvia. En osaa tällä uudella koneella vielä niitä laittaa.