Siivotakin on ehtinyt jotenkin paremmin. Luulen, että meillä on siistimpää kuin koskaan (se ei ole paljon oikeasti siistien ihmisten mittapuulla, mutta olen silti ihan ylpeä itsestäni). Olen kyllä tsempannutkin siivouksen kanssa heinäkuusta lähtien, silloin alkoi keittiöremontti. Ehkä kyse on siitä, että pienen pienissä pätkissä siivoten ajatus tarpeellisen ja tarpeettoman punnitsemisesta ei käy niin uuvuttavaksi ja tarpeelliseksi luokiteltuja tavaroita jemmailee myös tehokkaammin pois lojumasta. Tai se näkyy kun aivokapasiteetti on nyt kokonaan kotiasioiden käytössä. Tai sitten aika on muuten vain otollinen tavaran karsimiselle ja muulle siistiytymiselle. Tai luulen siisteydeksi sitä, että sotkut ovat nyt vain yläkerrassa. Oli miten oli, en valita. Tämä vinksahdus päässäni saisi jatkua pidempäänkin :). Ajatus vauvan ryömimään oppimisesta on toki tehokas tsemppari.
Tai- jos kyse onkin siitä, että kun minulla on kädet kiinni vauvassa, ei sotkua synny. Mitä siitä voitaisiin päätellä? Tämä jätetään myöhemmin pohdittavaksi...
Lupaus "remontin jälkeen saatte sitten taas kutsua kavereita kylään" on myös lunastettu. Eilen hain koulusta tokaluokkalaisen tyttäreni ja pojan kaverin, joka on ekalla. Eskarilainen piti vapaapäivää. Istuimme välipalalla kun koululaiset alkoivat kilvan kehua päikkyä ja kuinka olisi kiva olla taas päikyssä. Eskarilainen kuunteli silmät renkaana vierestä.
mm.
-Päikyssä oli aina niiiin hyvää ruokaa. Siellä sai kaikenlaisia herkkuja.
-Päikyssä sai nukkua päiväunet.
-Päikyssä leikittiin vaan kaiket päivät
-Päikystä ei tullut läksyjä
Paitsi ekaluokkalainen siihen totesi, että kyllä päikyssäkin piti tehdä niitä tylsiä tehtäviä. Jotka meidän muksujen mielestä eivät kyllä koskaan ole olleet tylsiä. (Nörttivanhempien nörttilapset ts. isä meillä vain on tietokonenörtti, äiti muuten vain epätrendikäs.) Päiväunet olivat kyllä aikanaan tyhmiä. Ja hyvin muistan, että tyttären mielestä päikyssä kamalinta oli ruoka. Kun kaikkea piti maistaa.
Äidin mielestä päikyssä kamalinta on tällä hetkellä kiroilu. Eskariryhmässämme on menossa kaamea kiroiluvillitys. Meillä kotonahan ei kirota kuin äärimmäisen harvoin ja valitusti. Yleensä sekin harva kerta on lasten poissaollessa kun lyö vasaralla sormeen tms. Ja käytössä silloinkin on vain ***kele. Pojan sanavarasto kiellettyjen sanojen osastolla on rikastunut huomattavasti ja laajentunutta vessapuheosastoa esiteltäisiin kovin mielellään kotonakin. Tylsä äiti ei halua kuunnella vaan ohjaa vessaan höpöttelemään jos niitä on pakko testailla.
Nokkela poika keksii jatkuvasti uusia tapoja yrittää kiertää rajoitusta. Esimerkkinä: Kotimatkamme varrella on rakennustyömaa, jossa on kaadettu puut ja nyt on maansiirto käynnissä. Lapsukaisemme eivät huomaa hienoja työkoneita vaan surevat kaadettuja puita ja ovat sitä mieltä, että nyt on taas hyvä leikkimetsä pilattu (ymmärrän heitä, mutta minusta kyllä työkoneetkin olisivat mielenkiintoisia. Ja jotenkin helpompi puheenaihe). Joka kerta ohikulkiessa keskustelemme tästä tragediasta. Pari viikkoa sitten poika tokaisi:
"Nyt kyllä tekisi mieli sanoa perkeleen rakentajat". "Älä sano."
"Mä sanoin jo!" totesi poika tyytyväisenä... Lisäksi hän voi yrittää kertoa minkälaisia tuhmia lauluja kaverit ovat keksineet, minkälaisia juttuja kaverit ovat sanoneet jne. Kauanko tämä kestää? Miten tähän tulisi suhtautua, jotta tilanne rauhoittuisi enkä omalla kätökselläni ruokkisi intoa?
Tänä aamuna komensin vaihtamaan kengät vielä ennen kotoa lähtöä. Poika oli siitä harmissaan. "Juma****a" hän kiljaisi löytäessään talvikengät seinän vierestä ja huomatessaan, että niiden vetoketjut olivat kiinni eikä saappaisiin hyppääminen onnistukaan ilman vetoketjujen avaamista. Äidin syy, äiti kun eilen pakotti laittamaan kengät kunnolla jalkaan kun olimme ulkona... Hoh hoijaa. Meillä ei tuollaisia sanoja käytetä, joten tänään ei sitten pelata. Muiden syyttelemisestä en jaksanut nyt alkaa vääntämään, olisi varmaan pitänyt siinäkin olla johdonmukainen.
Onko se testosteroni, joka siellä nostaa päätään? Esimurrosikää? Vai pelkkää sattumaa? Tytön kanssa meillä ei ole vielä ollut kiroilun kanssa minkäänlaisia ongelmia. Hetken melkein jo luulin sen olevan omaa ansiotani :D. Onneksi juniori on niin pieni, ettei hän vielä osaa toistella papukaijana isoveljen perässä.
Tässä äidin pieni(n) päivänsäde. Häntä ei vielä onneksi tarvitse kasvattaa. Riittää, että rakastaa vaan <3. Ja pitää sylissä. Kuvassa oleva paita on ristiäislahja Kuopiossa asuvalta tädiltä.
