Palkinto

Tämän kuukauden Kukallista-innovaatiopalkinto menee sille tyypille, joka keksi laittaa tienpielet täyteen heijastintolppia. Siinä on jollakulla välähtänyt tosissaan. Ihan tekisi mieli lähettää kiitoskortti, kunhan tietäisin kuka tämän keksi. Toivottavasti hän on saanut jonkun ihan oikeankin innovaatiopalkinnon, turhemmistakin keksinnöistä on palkintoja jaettu!

Kävimme pikavisiitillä pohjoisessa. Perjantainen tunteja kestävä ajomatka tauottomassa sateessa ja pilkkopimeässä oli rankka. Vielä rankempi se olisi ollut ilman heijastintolppia. (Mies ajoi, minä vain istuin vieressä ja olin hengessä mukana.) Mutkitteleva sateenkiiltävä tie, perjantairuuhkantynkää, kiireinen viikko takana...

Kehua pitää myös matkamusaa. Ostin lauluyhtye Rajattoman uuden lastenlaululevyn. Suosittelemme:


Minä -Lounatuulen laulu
Poika -Peppi Pitkätossu (Alun epävireinen kiekaisu irroittaa pojalta naurunrätkätyksen melkein joka kerta :D)

Tyttö -Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku (osa 3) on vihdoin ilmestynyt...

Mukavaa alkavaa viikkoa!

Meidät on ryöstetty

Kerrankin rikos! Tytär oli aivan innoissaan tullessaan kotiin uimahallista. Meidät on ryöstetty. 

(Tyttären lempiohjelmia ovat ne, missä ratkotaan arvoituksia. Bofori oli ihan paras. Ennustan hänelle tulevaisuutta dekkarien suurkuluttajana.)

Joku oli väkivalloin avannut pukukaapin ja vienyt kaiken arvokkaan kaapista. Meiltä ja monilta muilta. Aikuisia harmittaa, kadonnut työkännykkä ei todellakaan ole kiva juttu. Siitä on harmia pitkään, jos kännykkä on se tärkein jokapäiväinen työkalu. Onneksi kuitenkin lompakko kaikkine lukemattomine kortteineen oli eri kaapissa ja säästyi. Siitä olisi tullut todennäköisesi vielä isompi työ ja murhe.

Auton avaimetkin oli viety ja auto oli käyty putsaamassa kaikesta arvokkaasta (autolaturit ja jokunen vanha cd). Autonruppanamme ei kuitenkaan ollut kelvannut. Onneksi.

Auton avaimissa meillä on kiinni kotiavain. Ehdin jo soittamaan lukkosepälle ja pyytämään tarjouksen lukkojen vaihdosta pikana (600e kolme "tavallista" lukkoa, postilaatikonlukko sekä avaimet, hälytystyölisä) kunnes avaimetkin lytyivät. Onneksi! Ne oli viskattu auton alle jemmaan, ehkä pyörän päälle. Löytyivät maasta lähtiessä kun auto oli siirrettynä paikaltaan. Pikavaihdon sai perua.

Olen uskomattoman kiitollinen siitä, että lompakko säästyi ja autonavaimet löytyivät. Ja siitä, että soitettuani naapurille, hän heti tarjoutui apuun. Hän vei auton vara-avaimen miehelle ja otti vaihdossa lapset mukaan.

Onni on sekin, että tämän tapahtuessa olin kotona. Muuten olisin saanut halvauksen kuvitellessani kuinka huumehörhöissään koheltavat rosvot juuri nyt ovat putsaamassa kotiamme. Kävellen sisään kuin omistajat meidän avaimillamme. Tonkimassa ja repimässä kaikkea sitä mikä minulle on korvaamattoman arvokasta tunnearvon vuoksi, mutta vanhaa romua muille.

Mitään korvaamatonta ei kuitenkaan ole kadonnut. Paitsi satoja yhteystietoja, kaikki suoritetut Angry Birds-kentät (siitä seuraa maansuru kunhan tämä pojalle valkenee), pari sataa valokuvaa ja miehen urheiluhistoria (muistiinpanot). Mutta se on aika pientä verrattuna siihen kauhuun, että joku olisi putsannut ja tärvellyt kotimme.

Lapset suhtautuvat tähän kuin jännitystarinaan joka sattui onnenkantamoisesta meidän kohdallemme. Ehkä sekin on onneksi. Ei ole hyvä jos he eivät ymmärrä vaaraa, mutta olisi kamalaa, jos he alkaisivat pelätä.


Sinänsä rikoksen uhrina olo on aika proosallista. Kiireisenä perjantai-iltana poliisista todetaan vain, että voitteko täyttää rikosilmoituksen netissä, kyllä niitä joku sitten aamulla alkaa purkamaan jonosta. Puhelinliittymän sai suljettua heti, mutta puhelimen saa kuolettaa IMEI-koodilla vasta sitten kun rikosilmoituksesta on kirjallinen kopio (sen saa n. 3 viikon kuluttua). Joku onneton siis ehkä hölmöyksissään ostaa tämän puhelimen käytettynä. Ja tulee pettymään surkeasti kun se kolmen viikon ḱuluttua muuttuu tiiliskiveksi.

Mitä tästä opimme?

• Kannattaisi ottaa varmuuskopioita. Usein ja kaikesta. Mutta missä ne varmuuskopiot sitten säilyttäisi että ne ovat varmassa tallessa?
• Uimahallin kaappi ei ole todellakaan varma paikka. Mutta mihin sen lompakon ja ne autonavaimet sitten laittaa uimisen ajaksi? Altaan reunalta ne on vielä helpompi noukkia mukaan kenenkään huomaamatta. Onneksi ei ollut mukana mitään sen arvokkaampaa.
• Se mikä aikuisesta on järkyttävä epäonni voi lapsesta olla suunnaton onnenkantamoinen. Tai päinvastoin. Kaikki riippuu näkökulmasta.
• Poliisilla on liian vähän resursseja. Vaikka senhän tiesin ennestäänkin. Ei ollut yllätys. Se tuntuu silti pahalta kun oma onnettomuus luokitellaan ei-kiireelliseksi "näitä ei ehditä edes selvitellä kun näitä tapahtuu niin paljon joka päivä"-tapaukseksi. Ei sillä, että kukaan olisi ääneen niin sanonut. Tuli vain sellainen fiilis.
• On onni, että meillä on kotivakuutus. Ja onni, etten omista mitään niin arvokasta, että oikeasti saisin pelätä sen kiinnostavan voroja erityisemmin.

Kesälomareissu osa 1, Lyypekki

Hiljaa hyvä tulee. Kirjoitussuoni ei ole oikein sykkinyt, tässä on ollut kaikenlaista ylimääräistä toimintaa. Esikoinen on aloittanut koulun, on vietetty mummon 89v-synttäreitä meillä suvun voimin, raivattu nurkkia, organisoitu arkea uudella tavalla. Mies on työmatkaillut viimeiset pari viikkoa enemmän ja vähemmän intensiivisesti.

Jostain on kuitenkin aloitettava, ehkä pääsen siihen Legoland-osuuteenkin vielä.

Kuten edellisessä lomaasivunneessa postauksessa jo mainitsin, lomamatkamme pääkohde oli Legoland. Tämä matka tuli luvattua lapsille viime kesänä. Jos emme olisi luvanneet, olisin todennäköisesti alkanut peruuttamaan loman alkaessa. Kaipaisin itsekseen möllöttelyä ja riippumatossa löhöilyä. Haluaisin välillä pitkästyä ihan kokonaan siihen, ettei ole mitään tekemistä. Tiedän, että täydellinen pitkästyminen sytyttää luovuuden kipinän ja siitä seuraisi ehkä flow. En saanut ompelukonetta esiin tämän kesäloman aikana.

Punnitsimme pitkään reittivaihtoehtoja ja erilaisia kulkuneuvosysteemejä. Lapset alkavat olla niin isoja, että matka Ruotsin halki omalla autolla saattaisi olla ihan mukavaa (tai siis ei hirveän epämukavaa...) koko porukalle, joten päädyimme omaan autoon. Jotta ei tulisi kahta matkaa edestakaisin samaa reittiä, Finnlinesin yhteys Helsinki Rostock oli todella houkutteleva. Mielemme teki päästä Lyypekkiin. Hinta lauttamatkalle tosin oli kova. Vitkuttelimme lauttayhteyksien varaamisessa ja viikkoa ennen lähtöä saimme kuitenkin mielestämme hyvän tarjouksen johon tartuimme.

Finnlines

Finnlines oli ihan hyvä kokemus. Laiva oli ihan siisti ja hyvin rauhallinen, tosin se oli puolityhjä. (Siinä varmaan edullisen tarjouksenkin syy.) Otimme täyden palvelun paketin, eli viisi ruokaa sisältyi matkan hintaan. Hytti oli ikkunallinen neljän hengen hytti (ei siis halvin mahdollinen), kooltaan se oli ainakin tuplaten normaali ruotsinlaivahytti. Hytissä oli pikkuinen jääkaappi.

Seisova pöytä oli mielestäni ihan hyvä. Ei lähellekään ruotsinlaivan tasoa, mutta vaihtoehtoja oli useampia (sekä alku-, pää-, että jälkiruokia). Aamupalapöydän makkarat (bratwursteja?) ovat erityismaininnan arvoiset. Herrrkullisia. Miinusta annan siitä, että ilmastointi oli säädetty niin viileälle, että syödessä tarvitsi ehdottomasti pitkähihaisen ja pitkälahkeisen asun ja sukat jalkaan.

Laivan leikkihuone oli hyvin vaatimaton, sen tarjoamat virikkeet eivät riitä pitämään liikkuvia lapsia rauhallisena koko matkan ajan. Jopa erittäin rauhallinen tyttäreni tokaisi vuorokauden jälkeen, että on kurjaa kun täällä laivalla ei saa juosta. Kävimme illalla juoksemassa pöytää ympäri yhdessä hiljaisessa lautan kolkassa.

Pelihuoneessa on kaksi näyttöruutua ja molempia kohden kahdet pleikkaohjaimet. Koska laivalla oli hyvin vähän matkustajia, pelaamaan pääsi pienellä jonotuksella. Isommalla matkustajamäärällä tämäkin palvelu olisi ollut alimitoitettu. Pelaaminen ei maksanut mitään ja pelit olivat kohtuullisen leppoisia lastenpelejä. Olimme onneksi varautuneet virikkeiden puutteeseen ja meillä oli läppäri mukana. Lapset katsoivat matkan aikana pari dvd-elokuvaa värityskirjahommiensa lisäksi.

Laivan ostosmahdollisuudet olivat myös hyvin vaatimattomat, mitään vaihtovaatetta ei kaupasta saa jos jotain (riittävästi lämmintä vaatetta) on unohtunut autoon/kotiin. Autokannellehan ei matkan aikana saa mennä.

Laiva lähti illalla Helsingistä. Seuraavana päivänä laiva pysähtyi Gdyniassa Puolassa. Sää suosi ja otimme kannella valokuvia. Saksanmatkailija olisi voinut poistua laivasta myös Travemündessä, mutta laskeskelimme, että tulee halvemmaksi matkustaa Rostockiin, siinä säästymme yhdeltä erilliseltä hotelliyöpymiseltä.

Gdynia, oli siellä ihan kauniitakin maisemia. Vaikka oli vähemmän kauniitakin.

Saapumassa Rostockiin aamuvarhain

Rostockiin saavuimme tunnin myöhässä. Lähdimme oitis kohti Lyypekkiä, josta olimme ystävien avustuksella varanneet hotellihuoneen.  Hotel Wakenizblick on pieni melko edullinen hotelli. Saimme kahden makuuhuoneen huoneiston kolmannesta kerroksesta, ei hissiä. Sisustus ehkä varhaista 90-lukua. Aamiainen oli minun makuuni. Ei kaurapuuroa, lapsille muroja ja jugurttia. Ihania sämpylöitä, hilloja , leikkeleitä, erityismaininta saksalaisesta metwurstilevitteestä jota en ole missään hotellissa ennen saanut.

Ystävämme olivat nähneet vaivaa miettiessään meille ohjelmaa. Kävimme polkuveneajelulla, leikkipuistossa, kirkontornissa katsomassa maisemia, kaupunkibussiajelulla sekä huipennuksena nukketeatterissa. Lyypekissä on laadukas nukketeatteri, jossa pyörii jatkuvasti esityksiä. Ruoat söimme ystäviemme luona.

Kuvia Wakeniz-joelta, polkuveneajelulla:

Emäntämme poimi kiertoajelubussin kuulutuksesta meille tiedon, että näiden hienojen huviloiden neliöhinnat ovat jopa pöyristyttävät 2500e/m2. Ne sijaitsevat siis n.2- 4km Lyypekin keskustasta. Järkytimme häntä kertomalla, että Suomessa se ei ole ollenkaan kova hinta omakotitalosta isossa kaupungissa tai sen lähikunnissa. Tällaisista tonteista saa täällä tosin uneksia vain...

Lyypekkiläinen Niederegger on kuulu marsipaanistaan. Poikkesimme Niedereggerin myymälään, mutta tällä kertaa emme käyneet kahvilassa kahvittelemassa. Kahvilasta saa erinomaisia leivoksia ja tunnelmakin oli hieno (silloin kymmenen vuotta sitten kun siellä kävimme. Niin hieno, ettei mieli tehnyt lasten kanssa sinne melskaamaan. )

En ole mikään suuri marsipaaninystävä, joten tämä ei kirpaissut.

http://www.niederegger.de

Käväisimme Marienkirchessä, missä lapset pääsivät pientä maksua vastaan kokeilemaan kuinka Gutenbergin kirjapainokone toimii. Se oli elämys, josta on riittänyt puhuttavaa myös jälkeenpäin.

Marienkirche

Lyypekissä sää suosi. Se oli kesän kuumin päivä myös Saksassa, 30 astetta tuntui hetkittäin jopa tukalalta. Varsinkin polkuveneajelulla kun takaisin päästäkseen piti venettä oikeasti polkea. Määrätietoisesti. Lapsi aisaparina.

Nukketeatteri oli myös elämys. Teatterikappale oli Der kleine Häwelmann. Täysin tuntematon tarina meille entuudestaan. Tutustuimme tarinaan paikanpäällä etukäteen kirjasta ja saimme ystäviltämme vielä briiffauksen. Tämä oli aika tärkeä esivalmistelu, sillä koko esityksen ajan simultaanitulkkasin tarinaa kuiskutellen sylissäni istuvan pojan korvaan. Saksankielentaitoni on hyvin kehno. Jossain vaiheessa meinasi nousta myrsky vesilasissa, sillä poika epäili minun jättäneen edellisen lauseen kääntämättä (kysykää vain kuinka monta) ja alkoi eksponentiaalisesti kasvavalla volyymillä vaatia "mitä se sanoi ennen sitä..." -Ei hajuakaan...

Teatteri esitettiin täysin lasten ehdoilla. Esittäjän (ei häntä kai näyttelijäksikään tituleerata?) kieli oli hyvin selkeää, ääni kantava ja muutenkin esitys oli helppotajuinen (kun siis oli tutustunut tarinaan hiukan etukäteen).

Teatterikappaleen esitti yksi nainen, lapset pääsivät mukaan esitykseen ne siis  jotka jotain ymmärsivät, meidän tenavillamme kielitaitoa ei ole.  Tämäkin oli tosi hieno elämys, myös lapsille. Miksi en koskaan Suomessa vie lapsia nukketeatteriin?





Lyypekistä hurautimme Odenseen, siitä myöhemmin.

Se oli onnenpäivä

Se oli onnenpäivä kun kävimme siellä kirjakaupassa, huokaisi tyttö iltapalapöydässä muutama ilta sitten. Vanhemmilla löi taas kerran tyhjää. Puheenaiheet vaihtuvat usein niin, että meillä ei ole yks kaks hajuakaan, mistä nyt puhutaan.

Hitaasti päässäni loksahtelivat palat paikoilleen. Kävimme kirjakaupassa joskus loman alussa.

Lapseni on satukasettiaddikti. Satukaseteista siirryttiin aikoinaan aika nopeasti äänikirjoihin. Ensimmäiset äänikirjamme olivat Uppo-Nalle ja Kolme iloista rosvoa (Rosvokirja muuten luettiin ääneen pariin kertaan ennen kuin se hankittiin äänikirjana). 

Jo muutaman vuoden ajan kamalin kurinpidollinen uhkaus mitä voin esittää, on ollut "laitan satukasetit ja soittimen jäähylle". Vain kerran tähän on päädytty ja se aiheutti parkaisun "miten minä nyt täytän pääni saduilla!". (Kyllä meillä luetaankin. Ainakin aika usein. Minun ääneni ei vaan tahdo kestää tarpeeksi pitkään lukemista näiden kyltymättömien kanssa. Mikä ihmeen tarve minulla on todistaa, että kyllä meillä luetaan ääneenkin? Ihan tosi...)

Alkuun sadut olivat enimmäkseen lyhyitä. Nykyään pitkät sadut ovat parempia. Lyhyet kun loppuvat liian nopeasti. Joitakin äänikirjoja olemme lainanneet myös kirjastosta, mutta enimmäkseen kuuntelemme omia. Äänikirjoja hinkataan aina uudestaan ja uudestaan kunnes parhaat kohdat ovat varmassa tallessa omassa muistissa. Ja sitten vielä uudestaan. Samaan aikaan voi vaikka rakennella Legoilla tai piirrellä.

Tyttö sai pääsiäisen tienoilla syntymäpäivälahjaksi mummolta äänikirjan Me Rosvolat. Se osui ja upposi.

 
 Kuvat on kaapattu täältä Otavan sivuilta

Tämä nimenomaisena onnenpäivänä, johon otsikko viittaa, löysimme vastajulkaistun jatko-osan: Me Rosvolat ja konnakaraoke. Kun poistuimme kirjakaupasta levyostoksen jälkeen, tyttö puristi levypakettia kaksin käsin rintaansa vasten ja loikkelehti kevein askelin. Hän tokaisi tyytyvisenä aikovansa isona myös maantierosvoksi joka ryövää autoja. (Heittokahvat esiin vaan!)




Me Rosvolat on saanut Finlandia Junior-palkinnon. Ei suotta. Ensimmäiseen osaan en ole vielä suuremmin tutustunut satunnaisesti kuultuja katkelmia lukuunottamatta, mutta jatko-osan kuuntelimme lomareissulla autossa ajellessamme pitkin saksalaisia, tanskalaisia ja ruotsalaisia moottoriteitä. Äidillä oli ihan yhtä suuri hinku kuulla lisää kuin tyttärellä.

Luulenpa, että ensimmäinen osakin on nyt pakko kuunnella (lukisin ehkä mielummin kirjana). Kirja on hulvattoman hauska ja nokkela. Sen anarkia on saanut minun säntillisestä ja sääntöjä rakastavasta tyttärestäni viimeisetkin arastelun rippeet karisemaan ja ilolla julistan, että päähenkilö-tytöt ovat toimeliaita selviytyjätyyppejä. Kirja on niin tervetullut vastakohta perinteisille Disneyn prinsessasaduille joissa prinsessa vain odottaa suudelmaa prinssiltä. Mainio lukija tuo tarinaan oman mausteensa ja saa hienosti tehdyillä painotuksilla tarinan ehkä aukeamaan paremmin seitsemänvuotiaallekin.

Sitäpaitsi tämä kirja jos mikä avartaa sanavarastoa. Nyt tiedän miksi olen joutunut selittämään mitä tarkoittaa stiletti, happosalpaaja tai rojalisti. Muun muassa.

Jatko-osan ikäsuositus näkyy olevan on 9-vuotta. Kirjana tämä loistotarina on 300 sivuinen järkäle, se saattaa olla osasyynä?

Kirjassa ei ole moralisointia ja kakkososan yksi keskeisiä juonenkäänteitä on, että kunnon rosvon pitää pystyä valehtelmaan ilmeenkään värähtämättä niin, ettei jää siitä kiinni. Ja tunnustaa ei pidä vaikka yritettäisiin kutittamalla kiduttaa.

Kirjan päähenkilö toivoisi voivansa elää rosvoelämää rosvoperheen kanssa aina. Toisaalta rosvoperheen poika kadehtii päähenkilöä joka saa elää aina tavallista elämää ja käydä koulua ilman, että tarvitsee hävetä ja salailla isän ammattia. Pojalle koulunkäynti on ihaninta mitä hän tietää ja hän elää jatkuvassa pelossa ettei pääse enää takaisin kouluun.


Varmuuden vuoksi olen tyttären kanssa käynyt pitkiä keskusteluja siitä, että kyseessä on vain hurjan hauska tarina ja oikeat rosvot ovat ihan oikeasti pahoja. Ja äidille ja isälle ei saa valehdella ja kotoa ei saa karata vaikka mikä olisi.

Olen vakuuttunut, että tämä tarina on antanut hyvät eväät meidän ekaluokkalaiselle. Päiväkodissa lapset ovat tottuneet siihen, että aina on valvova silmä paikalla, tädit selvittävät kaiken ja säännöistä pidetään tiukasti kiinni. Koulussa lieka on paljon pidempi ja lasten pitäisi yks kaks osata itse hallita tilanteita, joissa joku alkaa rikkoa sovittuja sääntöjä tai alkaa isottelemaan. (Olen ollut erityisesti huolissani pitkästä matkasta iltapäiväkerhoon.) Sellaisissa tilanteissa prinsessat, jotka vain odottavat prinssin suudelmaa, ovat aika heikoilla. Sen sijaan Vilja Vainisto ja Hele Rosvola tekevät nopean tilannearvion, pelastavat kaverit mukaan ja pinkaisevat tiehensä.

Näihin kirjoihin kannattaa tutustua. Odotamme malttamattomina seuraavan osan ilmestymistä. Tytär jo aavistelee mitä siinä on tapahtumassa...