Meidät on ryöstetty

Kerrankin rikos! Tytär oli aivan innoissaan tullessaan kotiin uimahallista. Meidät on ryöstetty. 

(Tyttären lempiohjelmia ovat ne, missä ratkotaan arvoituksia. Bofori oli ihan paras. Ennustan hänelle tulevaisuutta dekkarien suurkuluttajana.)

Joku oli väkivalloin avannut pukukaapin ja vienyt kaiken arvokkaan kaapista. Meiltä ja monilta muilta. Aikuisia harmittaa, kadonnut työkännykkä ei todellakaan ole kiva juttu. Siitä on harmia pitkään, jos kännykkä on se tärkein jokapäiväinen työkalu. Onneksi kuitenkin lompakko kaikkine lukemattomine kortteineen oli eri kaapissa ja säästyi. Siitä olisi tullut todennäköisesi vielä isompi työ ja murhe.

Auton avaimetkin oli viety ja auto oli käyty putsaamassa kaikesta arvokkaasta (autolaturit ja jokunen vanha cd). Autonruppanamme ei kuitenkaan ollut kelvannut. Onneksi.

Auton avaimissa meillä on kiinni kotiavain. Ehdin jo soittamaan lukkosepälle ja pyytämään tarjouksen lukkojen vaihdosta pikana (600e kolme "tavallista" lukkoa, postilaatikonlukko sekä avaimet, hälytystyölisä) kunnes avaimetkin lytyivät. Onneksi! Ne oli viskattu auton alle jemmaan, ehkä pyörän päälle. Löytyivät maasta lähtiessä kun auto oli siirrettynä paikaltaan. Pikavaihdon sai perua.

Olen uskomattoman kiitollinen siitä, että lompakko säästyi ja autonavaimet löytyivät. Ja siitä, että soitettuani naapurille, hän heti tarjoutui apuun. Hän vei auton vara-avaimen miehelle ja otti vaihdossa lapset mukaan.

Onni on sekin, että tämän tapahtuessa olin kotona. Muuten olisin saanut halvauksen kuvitellessani kuinka huumehörhöissään koheltavat rosvot juuri nyt ovat putsaamassa kotiamme. Kävellen sisään kuin omistajat meidän avaimillamme. Tonkimassa ja repimässä kaikkea sitä mikä minulle on korvaamattoman arvokasta tunnearvon vuoksi, mutta vanhaa romua muille.

Mitään korvaamatonta ei kuitenkaan ole kadonnut. Paitsi satoja yhteystietoja, kaikki suoritetut Angry Birds-kentät (siitä seuraa maansuru kunhan tämä pojalle valkenee), pari sataa valokuvaa ja miehen urheiluhistoria (muistiinpanot). Mutta se on aika pientä verrattuna siihen kauhuun, että joku olisi putsannut ja tärvellyt kotimme.

Lapset suhtautuvat tähän kuin jännitystarinaan joka sattui onnenkantamoisesta meidän kohdallemme. Ehkä sekin on onneksi. Ei ole hyvä jos he eivät ymmärrä vaaraa, mutta olisi kamalaa, jos he alkaisivat pelätä.


Sinänsä rikoksen uhrina olo on aika proosallista. Kiireisenä perjantai-iltana poliisista todetaan vain, että voitteko täyttää rikosilmoituksen netissä, kyllä niitä joku sitten aamulla alkaa purkamaan jonosta. Puhelinliittymän sai suljettua heti, mutta puhelimen saa kuolettaa IMEI-koodilla vasta sitten kun rikosilmoituksesta on kirjallinen kopio (sen saa n. 3 viikon kuluttua). Joku onneton siis ehkä hölmöyksissään ostaa tämän puhelimen käytettynä. Ja tulee pettymään surkeasti kun se kolmen viikon ḱuluttua muuttuu tiiliskiveksi.

Mitä tästä opimme?

• Kannattaisi ottaa varmuuskopioita. Usein ja kaikesta. Mutta missä ne varmuuskopiot sitten säilyttäisi että ne ovat varmassa tallessa?
• Uimahallin kaappi ei ole todellakaan varma paikka. Mutta mihin sen lompakon ja ne autonavaimet sitten laittaa uimisen ajaksi? Altaan reunalta ne on vielä helpompi noukkia mukaan kenenkään huomaamatta. Onneksi ei ollut mukana mitään sen arvokkaampaa.
• Se mikä aikuisesta on järkyttävä epäonni voi lapsesta olla suunnaton onnenkantamoinen. Tai päinvastoin. Kaikki riippuu näkökulmasta.
• Poliisilla on liian vähän resursseja. Vaikka senhän tiesin ennestäänkin. Ei ollut yllätys. Se tuntuu silti pahalta kun oma onnettomuus luokitellaan ei-kiireelliseksi "näitä ei ehditä edes selvitellä kun näitä tapahtuu niin paljon joka päivä"-tapaukseksi. Ei sillä, että kukaan olisi ääneen niin sanonut. Tuli vain sellainen fiilis.
• On onni, että meillä on kotivakuutus. Ja onni, etten omista mitään niin arvokasta, että oikeasti saisin pelätä sen kiinnostavan voroja erityisemmin.