Puikot heilumaan

Taas ovat ilmat viilenneet ja syksyä on ilmassa. On sadonkorjuun aika ja alkaa olla villasukka-aikakin. Sukkapuikot huutelevat säilytyslaatikostaan, että alkaa olla aika heräillä kesäunilta. Tässä sukkapuikkojen inspiroimana sukkia viime talvelta. Villatakki on edelleen kesken, ei puutu paljoa. En anna itselleni lupaa aloittaa muuta ennen kuin se on valmis.

Minussa on käsillätekemisen pakko. Minun pitää toteuttaa itseäni tekemällä omia projekteja, tai voin huonosti. Projekti voi olla sisustusprojekti tai vaikka ruoanlaittoa. Tärkeää on kaari: inspiraatio, suunnittelu, toteutus, valmiin työn tuoma tyydytys.

Joskus entisessä elämässäni ompelin paljon vaatteita itselleni, lasten myötä se on miltei jäänyt. Suunnitelmia on edellen, mutta toteutus ontuu. Ompelukoneella ompeleminen on paikkaan sidottua toimintaa ja kovaäänistä. Sitä ei voi tehdä antaumuksella jos samalla pitää muistaa korva tarkkana valvoa pienten lasten edesottamuksia. Ja pahasti keskeneräinen projekti aiheuttaa levotonta käyskentelyä.  Pitää siis keksiä muuta.

Kaksi vuotta sitten sain taas kipinän väkertää villasukkia. Neuletyö on siitä mainio, että se kulkee mukana mihin vain, vaikka hiekkalaatikolle. Neuloa voi myös telkkarin ääressä tai lapsia nukkuttaessa. Villasukat ovat käytännöllinen ja tuikitarpeellinen osa talvivaatetusta. Sitä paitsi kaupasta ostetuissa sukissa on kärjessä sauma, itse tehty on parempi.

Yleensä olen tehnyt sukat Nalle-langasta. On kätevää tehdä aina samasta merkistä, silloin langanloppuja voi yhdistellä. Harmistuin kuitenkin siihen, että Nallestakin sukat tulevat niin paksut, etten voi niitä töissä käyttää tavallisen nahkakengän sisässä. Valmiit raidat tuovat mukavaa jännitystä työhön, koskaan ei voi olla ihan varma lankaa hankkiessaan minkälainen lopputulos on. Sukan koko, aloituskohta langan kuvioinnissa, käsiala...

Nalle Marjaretki mustikka? Sukat n. kokoa 29

Viime talvena huomasin Prisman hyllyssä uuden sukkalangan (Tico tico) ja innostuin ohuemmista langoista. Nyt neulon mielellään 2,5 numeron puikoilla. Ohuempi sukka valmistuu toki hitaammin, mutta on paljon miellyttävämpi kengässä. Samalla olen tutustunut muihinkin uusiin sukkalankoihin...

Tytön sukat kokoa 27 Lanka: Novita Tico tico, väri 874.

Tästä langasta olen tehnyt sukat myös itselleni.

Kokeilin myös turkoosia Tico ticoa pojan sukkiin (taisin tehdä yhdet aikuisten sukatkin siitä),

Tico tico, väri 836

Tico tico, väri 842

sekä sini-valko-ruskeaa kummitytön sukkiin.  Raidoitus oli tässä värissä pettymys.  Tumma vyöhyke on niin tumma ja vaalea niin vaalea... Lilassa on mielestäni kauneimmin vaihtuvat raidat.

Jemmassa on syksyksi kevään poistoista ostettu kelta-pinkki-raitainen kerä. Siitä seuraavaksi karkkiraitoja :) 

Olisin kaivannut yksiväristä pitsineulekokeiluihini, mutta en löytänyt. Sen sijaan löysin mm. Tällaisen ruskeakuvioisen langan:

Sukat koko 38, lanka G-B Inka 100, väri 505

Tämä ruskea lanka tarttui matkaani paikallisesta pikkuruisesta kangaskaupasta. Tämä oli ainoa värivaihtoehto, se kertoo ehkä jotain kaupan koosta.

Tytön sukat kokoa 28. Lanka: Austermann Step, väri 156.

Nämä siniset pitsisukat on tehty Pirkka-lehden naisen pitsineulesukkaohjeella (koko 38 7-veljestä-langasta). Vaihtamalla ohuempaan lankaan tuli lasten sukat. Tein samalla ohjeella itselleni alpakkalangasta unisukat kolmosen puikoilla. Samalla huomasin, että ohjetta ei enää löytynytkään... Olisi pitänyt tulostaa se talteen, mutta kerrankin ajattelin ympäristöä :(.

Viime talven sukkasaldo oli lopulta kahdeksan paria (+ totaalisen jumittuneet hartiat mutta iloisempi mieli).

Keväällä uskaltauduin kokeilemaan jotain suuritöisempää ja tein hartiahuivin kirjasta Pitsihuivit neuloen, kauneimmat virolaiset pitsimallit. Lopun "helpossa osuudessa" keskittyminen herpaantui, siitä mutka keskiviivaan yläosassa. En viitsinyt purkaa ja korjata kun ajattelin, ettei se näy kuitenkaan kun huivi on päällä. Tai siis uskaltanut. Olin jokseenkin varma, että homma voi mennä täydellisesti pieleen jos alan pudottelemaan silmukoita tahallaan...

Lanka Teetee alpakka.

Parisuhde

Parisuhde vaatii hoitamista. Kaikkihan sen nykyään tietävät. Miten parisuhdetta hoidetaan, onkin sitten mutkikkaampi juttu. Olemalla yhdessä. Henkisesti läsnä. Huomioimalla toinen.

Tässä elämänvaiheessa tuntuu, että kaikilla on minulle koko ajan asiaa. Jokainen haluaa minusta koko ajan jotakin. Tuntuu ajoittain, että haluan pakoon. Hetki hiljaisuutta. Hetki yksinäisyyttä. En halua, että se talon toinen aikuinenkin vaatii minulta jatkuvaa henkistä läsnäoloa. Valitettavasti yksinäisyyttä tulee tingattua lähinnä lasten nukkumaanmenon jälkeen kun niistä illan viidestä käyttötunnista kolme- neljä menee arjen pyörteessä lasten kanssa. Joilla on koko ajan asiaa.

Nyt on meillä kuitenkin tarkoituksella panostettu parisuhdeaikaan. Katsoimme lomalla varta vasten yhdessä elokuvia, kävimme kahdestaan lenkillä kun mummi ja ukki olivat käymässä.

Poika askarteli eilen tämän:

Isä ja äiti

Tämä on hieno. Minun lapsuusmuistoissani isä ja äiti pussasivat. Se oli jotenkin turvallista vaikka tuntui höpsöltä (varsinkin teinistä). Toivon, että minunkin lasteni lapsuusmuistoissa isä ja äiti pussaavat. Ainakin välillä. Näyttää lupaavalta.

Tervetuloa Trodonkylään

Meillä leikitään dinojunaa. Koko alakerta on yhtä junaa. Olohuoneessa on aseman lipunmyyntipiste, lippuja myydään tuolin pinnojen välistä sohvan takana olevassa nurkassa. Liput ovat vanhoja ruotsinlaivan maihinnousukortteja. Lattialle on aseteltu tyynyjä jonoon istuimiksi.

Keittiö on ravintolavaunu ja takkahuoneeseen on järjestetty lasten leikkivaunu. Leikkivaunu on varsin kätevä, siellä on myös levitettävä sohva joka muuntuu nopeasti vuoteeksi. Siitä tulee näppärästi myös makuuvaunu jos lapsia alkaa väsyttää. Keskellä lattiaa seisova pyykkitelinekin on osa vaunun sisustusta. Sitä ei saa missään tapauksessa ottaa pois tai kaikki menee pilalle.

Dinojuna on ihan mahtava leikki. Leikin ylläpitävä voima on isosisko joka jaksaa ohjailla ja johdatella leikin kulkua niin, että se jatkuu ja jatkuu. Leikkiin mahtuisi kuinka monta tahansa mukaan. Siinä leimataan matkalippuja, vieraillaan milloin milläkin aikakaudella ja siihen saa sujautettua mukaan ihan melkein mitä vain arkirutiineja. Suihkussa kävimme eilen ohimennen kun poikkesimme yhdellä pysäkilla katsomassa jotain-en-muista-mitä vesidinoja. Viimeyönä nukuimmekin dinojunassa sen kunniaksi, että isä oli yötä pois. Iltapalaa nautittiin luonnollisesti ravintolavaunussa.

Aikuiselle haastavinta on muistaa millä aikakaudella nyt oltiinkaan ja olivatko nämä uudet ystävät nyt velociraptoreita, hadrosauruksia vai mitä. On kovin vaikea muistaa kaikkia noita nimiä. Ne eiliset suihkukamumme olivat jotain a:lla alkavia... Kummasti nämä sanat ovat ihan helppoja lapsosille joilla kyllä saattaa mennä kylmä ja kuuma sekaisin. Tai suuri ja pieni. Mutta missään tapauksessa pteranodon ei voi sekoittua trodoniin...

Isosisko oli niin suloinen kertoessaan yhtenä hymynä, että tämä dinojuna on vielä parempi kuin se oikea, sillä täällä voi matkustaessaan kuunnella Hevisaurusta. Tai satukasettia.

Ja sitten hän jatkoi unelmoiden: jos makuuvaunu olisi olohuoneessa voisi aamulla herätessään vain ojentaa kaukosäädintä ja napsauttaa telkkarin päälle. Niin voisi katsoa pikkukakkosta ilman että tarvitsee nousta sängystä...

Minua hymyilyttää sisäänpäin. Ei ole omena kauas puusta pudonnut. Selvästi on äitinsä tytär näiden aamuheräilyjen kanssa.

Luomisen tuskaa

Poika askartelee tyhjästä leivinpaperipakkauksesta jotain ja kiukuttelee kovasti. Sakset eivät tottele, pahvi ei suostu. "En saa tästä mitään hurmiota!" parkaisee pieni ihminen kesken kamppailun. Voiko luomisen tuskaa paremmin kuvata?

Rakas poikani, osuit taas naulan kantaan.

Sama tunne on tullut tutuksi minullekin aikojen saatossa. Luomisen vimma on kuitenkin pakottava. Tarve jatkaa ylittää yleensä kaikesta huolimatta epätoivon joka syntyy siitä, että lopputulos ei varmastikaan tule olemaan toivottu. Ja kun sinnikkäästi jatkaa, on lopputulos usein parempikin kuin oli odottanut.  Siitä tulee leimahdus, se hulmahtava tyytyväisyydentunne jonka jälkimainingeista saa nauttia vielä pitkään. Jotain hitusia palaa luokse aina kun katselee työtään ja huomaa kuinka hyvin se palvelee tarkoitustaan. On onnistunut.

Kulmikkaan pahviputken molempiin päihin on liimattu paperia: "Tukki" on sitä varten, että pään reikä saadaan tukittua. Putken vastakkaisille sivuille vastakkaisiin päihin on leikattu suorakaiteen mallinen pitkä kieleke joka on taivutettu vinosti sisään ja liimattu toisesta päästä pohjaan. Tulossa on "sellainen kaukoputki josta kun toisesta päästä katsoo, kuva heijastaa toiseen peiliin."

Olen ällistynyt. Periskoopiksiko tällaista laitetta kutsutaan. Miten ihmeessä poika voi tietää kuinka  periskooppi rakennetaan? Kuulemma Utelias Vilissä on ollut tällainen, sillä voi katsoa nurkan taakse.

Huuli väpättäen "Aah", Värisevällä äänellä "Ääh", korvia vihlova kiljaisu "TÄSTÄ EI TUU MITÄÄÄÄÄÄN!". Kuitenkaan työtä ei lasketa kädestä hetkeksikään. Välillä työ sujuu ja poika hyräilee itsekseen.

Elämä luovan lapsen kanssa on rikasta ja ajoittain hyvin kovaäänistä.

Kun teippimytyt on saatu tottelemaan ja pahvikielekkeet oikealla tavalla vinoon, tarvitaan peilejä. Valitettavasti tarjolla on vain hopean väristä kakkupaperia.

Olen aidosti pahoillani. Tämä työ on taas niin upea, että haluaisin saada siihen oikeat peilit ja pojalle riemun siitä, että se oikeasti toimii. Sillä minusta näyttää, että se todellakin toimisi jos ne peilit olisivat kunnolliset! Poika ei kuitenkaan lannistu. Kakkupapereista leikataan sopivat suikaleet ja liimataan paikalleen.

Tästä ei näy mitään, toteaa poika, mutta se ei yllätyksekseni nosta suurempaa tuskaa. Ehkä varoitus siitä, että kakkupaperi ei peilaa kunnolla tuli kuulluksi.

Jälleen kerran mietin, miten lapset ovat taitavia ja pystyvät ihan käsittämättömiin suorituksiin kun saavat rauhassa puuhailla. En olisi itse keksinyt, että leivinpaperiputkilo on ihan selvä periskooppi. Puhumattakaan siitä, että nelivuotias pystyy hahmottamaan miten sellaisen saa OIKEASTI rakennettua.

On mulla lahjakas lapsi.

Sitten tulee omatunnon pistos. Tarkemmin sanottuna kaksi lahjakasta lasta. Toisen lahjakkuus ei yleensä samalla tavalla järisytä maailmaani. Se ei ole yhtä myrskyisästi esillä jokapäiväisessä arjessa ja suuntautuu minulle vaikeammin samaistuttaviin asioihin... Se on suuri haaste, sillä hänkin kaipaa tukea ja kannustusta, mutta spontaania palautetta tulee luonnostaan vähemmän. (Toki myös negatiivista palautetta tulee paljon vähemmän johtuen mm. siitä, että toinen on rauhallinen tyttö ja toinen vilkas poika.). Haluan, että tyttäreni tuntee itsensä yhtä rakkaaksi ja tärkeäksi, sillä hän on. Ei ole helppoa olla tasapuolinen niin, että lapsetkin tuntevat tulevansa tasapuoleisesti kohdelluksi.

Kuitenkin olen vilpittömän onnellinen pojan puolesta. Mitä hankaluuksia meillä ikinä onkaan muutamien taitojen oppimisessa, on tälle pojalle ammennettu saavilla joitakin muita taitoja!