Luomisen tuskaa

Poika askartelee tyhjästä leivinpaperipakkauksesta jotain ja kiukuttelee kovasti. Sakset eivät tottele, pahvi ei suostu. "En saa tästä mitään hurmiota!" parkaisee pieni ihminen kesken kamppailun. Voiko luomisen tuskaa paremmin kuvata?

Rakas poikani, osuit taas naulan kantaan.

Sama tunne on tullut tutuksi minullekin aikojen saatossa. Luomisen vimma on kuitenkin pakottava. Tarve jatkaa ylittää yleensä kaikesta huolimatta epätoivon joka syntyy siitä, että lopputulos ei varmastikaan tule olemaan toivottu. Ja kun sinnikkäästi jatkaa, on lopputulos usein parempikin kuin oli odottanut.  Siitä tulee leimahdus, se hulmahtava tyytyväisyydentunne jonka jälkimainingeista saa nauttia vielä pitkään. Jotain hitusia palaa luokse aina kun katselee työtään ja huomaa kuinka hyvin se palvelee tarkoitustaan. On onnistunut.

Kulmikkaan pahviputken molempiin päihin on liimattu paperia: "Tukki" on sitä varten, että pään reikä saadaan tukittua. Putken vastakkaisille sivuille vastakkaisiin päihin on leikattu suorakaiteen mallinen pitkä kieleke joka on taivutettu vinosti sisään ja liimattu toisesta päästä pohjaan. Tulossa on "sellainen kaukoputki josta kun toisesta päästä katsoo, kuva heijastaa toiseen peiliin."

Olen ällistynyt. Periskoopiksiko tällaista laitetta kutsutaan. Miten ihmeessä poika voi tietää kuinka  periskooppi rakennetaan? Kuulemma Utelias Vilissä on ollut tällainen, sillä voi katsoa nurkan taakse.

Huuli väpättäen "Aah", Värisevällä äänellä "Ääh", korvia vihlova kiljaisu "TÄSTÄ EI TUU MITÄÄÄÄÄÄN!". Kuitenkaan työtä ei lasketa kädestä hetkeksikään. Välillä työ sujuu ja poika hyräilee itsekseen.

Elämä luovan lapsen kanssa on rikasta ja ajoittain hyvin kovaäänistä.

Kun teippimytyt on saatu tottelemaan ja pahvikielekkeet oikealla tavalla vinoon, tarvitaan peilejä. Valitettavasti tarjolla on vain hopean väristä kakkupaperia.

Olen aidosti pahoillani. Tämä työ on taas niin upea, että haluaisin saada siihen oikeat peilit ja pojalle riemun siitä, että se oikeasti toimii. Sillä minusta näyttää, että se todellakin toimisi jos ne peilit olisivat kunnolliset! Poika ei kuitenkaan lannistu. Kakkupapereista leikataan sopivat suikaleet ja liimataan paikalleen.

Tästä ei näy mitään, toteaa poika, mutta se ei yllätyksekseni nosta suurempaa tuskaa. Ehkä varoitus siitä, että kakkupaperi ei peilaa kunnolla tuli kuulluksi.

Jälleen kerran mietin, miten lapset ovat taitavia ja pystyvät ihan käsittämättömiin suorituksiin kun saavat rauhassa puuhailla. En olisi itse keksinyt, että leivinpaperiputkilo on ihan selvä periskooppi. Puhumattakaan siitä, että nelivuotias pystyy hahmottamaan miten sellaisen saa OIKEASTI rakennettua.

On mulla lahjakas lapsi.

Sitten tulee omatunnon pistos. Tarkemmin sanottuna kaksi lahjakasta lasta. Toisen lahjakkuus ei yleensä samalla tavalla järisytä maailmaani. Se ei ole yhtä myrskyisästi esillä jokapäiväisessä arjessa ja suuntautuu minulle vaikeammin samaistuttaviin asioihin... Se on suuri haaste, sillä hänkin kaipaa tukea ja kannustusta, mutta spontaania palautetta tulee luonnostaan vähemmän. (Toki myös negatiivista palautetta tulee paljon vähemmän johtuen mm. siitä, että toinen on rauhallinen tyttö ja toinen vilkas poika.). Haluan, että tyttäreni tuntee itsensä yhtä rakkaaksi ja tärkeäksi, sillä hän on. Ei ole helppoa olla tasapuolinen niin, että lapsetkin tuntevat tulevansa tasapuoleisesti kohdelluksi.

Kuitenkin olen vilpittömän onnellinen pojan puolesta. Mitä hankaluuksia meillä ikinä onkaan muutamien taitojen oppimisessa, on tälle pojalle ammennettu saavilla joitakin muita taitoja!