Uudenvuodenlupauksia

En koskaan ikinä lupaa mitään uutenavuonna. Se on mielestäni ihan hölömöä. Eihän kukaan kuitenkaan niitä lupauksia pidä. Minä varsinkaan kun kaikki kivakin muuttuu tylsäksi kun on "pakko".

Ihana rouva Johnson omassa blogissaan lanseerasi alkavalle lohikäärmeen vuodelle inspiroivan lohikäärmenainen-projektin johon mukaan ilmoittautui nainen jos toinen. Siis tänä vuonna upeista naisista tulee vielä upeampia. Ja kaiken kukkuraksi maailman parhaita vaimoja.

Kainostellen arvelin, ettei minusta tähän ole. Mää ny oon vaan tällanen tavis. Seinäpaperinharmaa assistentti. Ajatus jäi kuitenkin kytemään.

Minäkin aion muuttua sellaiseksi kuin haluaisin olla :). Hepenlohikäärme oli vähintään yhtä inspiroiva ilmaus. Helpommin samaistuttava tavikselle. Muututtuani hepenlohikäärmeeksi voin asteittain lipua jumalaiseksi Ladyksi.



Tällä tiellä ollaan.

Lohikäärmeen vuoden innoittamana tein oikein liudan lupauksia. Tämä on vähän niin kuin toimintasuunnitelma. Tai jotain sinnepäin.

1) Lopetan turhasta valittamisen ja yritän sen sijaan tehdä asioille jotain. (helppo nakki...)

2) Ilmoittaudun kummiksi kehitysmaan lapselle. Check. Tämä tavallaan liittyy kohtaan 1). Poden aaltoilevaa maailmantuskaa jolle on vaikea saada parannusta. Koska maailmassa on paljon asioita, joille ei vaan oikein voi tehdä mitään (muuta kuin kosmeettista).

3) Lakkaan vähättelemästä itseäni (tässä riittää varmaan työtä.) Olen ihan fiksu ihminen. Se, että satun tuntemaan useamman tekniikan tohtorin ja myös muilla tavoin älykkyydessä ja lahjakkuudessa pätevöityneitä ihmisiä, saattaa joskus vääristää vinkkeliä. (Mää ny vaan oon tällanen vähän yksinkertainen blondi. Joka ei koskaan ole ollut mitään muuta kuin keskivertoa. Ja on vielä patalaiska.)

4) Hymyilen enemmän. Olen ihan hauskan näköinen kun hymyilen. Panostan myös siihen, että laitan joka päivä ripsiväriä. Se vie minulta yhden minuutin kunhan vaan muistaisin.

5) Panostan enemmän ystäviini.

6) Lakkaan keksimästä tekosyitä liikkumattomuudelleni. Inhoan liikuntaa. Se sanakin on vastenmielinen. Kylmä, kuuma, sade, tuuli, tekosyitä riittää. Siihen, että minut saa liikkeelle tarvitaan kieroutta. Luin yhtä kirjaa, minkä seurauksena huomasin yksi yö kuin ohimennen uneksivani siitä, että minulla on joskus lapsenlapsia. (Mielellään ei seuraavaan 15-20 vuoteen kuitenkaan.) Haluaisin sitten joskus olla siinä kunnossa, että voin tarjota apua omille lapsilleni. Josko tämä ajatus olisi riittävän kummallinen ja kiero...

7) Aloitan harrastuksen. Ihan oikean sellaisen. Neulomista, lukemista, ruoanlaittoa tai sellaisia ei lasketa. Harrastukseen pitää liittyä jotain mikä vie kotoa pois ihmisten ilmoille. Ajattelin liittyä Marttoihin, halajan omaa sienikummia. Sienestyskaverikin olisi kiva löytö.

8) Leikin lasteni kanssa. Tämä on paha rasti. Askartelen ja touhuan kaikenlaista lasten kanssa mielelläni, mutten jaksaisi millään ensin myötäelää paria tuntia kaikkea jotta 'leikki' voi alkaa (normaalisti sitten on jo nukkumaanmenoaika). Mistä yleensä tietää koska leikki alkaa? Kun se vihdoin alkaa, olen yleensä ihan pihalla. En osaa enää leikkiä. Ainakaan sellaisia leikkejä kuin lapset toivovat. Ongelma on ehkä se, että yritän leikkiä heidän leikkiään, en yhteistä. Hmm.

Oli mulla muitakin lupauksia, mutta ei nyt tule mieleen. Kaikenkaikkiaan musta siis tulee myös lohikäärmeäiti tämän vuoden jälkeen. Osaan jo syöstä tulta suuttuessani, ja epäilen, että karjahtelullani voi järisyttää vuoria joten... ;).

***
Kohtiin 7 ja 8 löytyi vastaus nopeammin kuin pian. Mies bongasi eilen paikallisen uimahallin aikuisten alkeisuintiryhmän alkavan huomenna.

Viime keväänä jo varmistin, että voin mennä alkeisryhmään vaikka osaankin jo kellua selälläni enkä varsinaisesti enää pelkää vettä. (Koomista, mutta totta. Aihe on minulle niin vaikea, että tulin ajatelleeksi sitäkin, etten halua loukata ketään joka oikeasti on vedenpelkoinen tunkemalla alkeisryhmään melkein ammattilaisena. Osaanhan jo kellua!)

Olen jo monta vuotta onnistunut välttelemään onnistunutta ilmoittautumista vaikka väitän kovasti yrittäneeni onnistua. Uimataito on kansalaistaito jonka puuttuminen hävettää. Uintihistorianikin hävettää. Se on täynnä kipeitä muistoja. Olen mm. itkenyt julkisesti uimahallissa yläasteikäisenä. Oi koululiikunta ja kannustavat liikunnanopettajat... Koululiikunnan ansiosta tosin uin auttavasti muutamia vetoja, saatan pärskiä jopa altaanmitan väkisinuintia jos en joudu paniikkiin.

Pahimman häpeän olen taltuttanut suurelta osin sillä, että sanon nykyisin ääneen etten osaa. Lapseni erityisesti ovat hyvin ilahtuneita kun kerron heidän osaavan jotain mitä minä en osaa. Pienetkin voivat osata asioita joita aikuiset eivät osaa. Kukaan ei osaa edes puhua syntyessään, sekin pitää kaikkien opetella.

Pienten lasten äidin varsinkin olisi ihan hyvä osata uida. Erityisesti kun omat lapset jo osaavat jo sukellella, ovat hurjapäisiä ja koko ajan mielestäni vaarassa hukuttaa itsensä.

Ilmoittauduin. Jännittää aika paljon. Mutta minä selviän siitä loistavasti koska mähän olen nyt lohikäärmenainen (kiitos rouva Johnson).

En oikeastaan haluaisi kenenkään reaalimaailmassa tietävän tästä. Lapseni tietävät. He ovat asiasta innostuneita, joten kohta tietää päiväkodin lisäksi koko muukin maailma. Asiaa on siis turha salailla. Mutta silti.

Sheivasin tänään kainalot ja sääret ja lakkasin varpaankynnet punaiseksi. Uimakassikin on pakattu. Lohikäärmenainen on valmiina kesyttämään pelkonsa.

p.s. Tähän postaukseen ei tullut kuvia. En osaa tällä uudella koneella vielä niitä laittaa.