Olen ehkä maininnut, että olen sotkuisen kodin valtiatar. Sitä en todennäköisesti ole mainostanut, että sotku rajoittaa myös sosiaalista elämääni. Oikeastaan en haluaisi sitä itsekään myöntää. Totuus kuitenkin on, että kaikkein pahimman kaaoksen aikaan en haluaisi kenenkään näkevän kotiani. Yhtään kenenkään. Ja kaikkein pahinta kaaosta on suunnilleen 14 päivää viidestätoista. Ja voin vakuuttaa, että nyt ei ole kyse mistään himosiivoojan siisteyskompleksista. Meillä on ihan oikeasti sotkuista.
Puoli vuotta sitten päädyimme miehen kanssa kokeilemaan siivoojaa. Olen ollut tyytyväinen. Se auttaa hiukan hillitsemään kaaosta, ainakin meillä on nykyisin takuulla peruspuhdasta. Käytännössä siivooja vapauttaa minut pari tuntia enemmän käyttämään tavaroiden järjestämiseen. Ja pakottaa meidät korjaamaan enimmät sotkut kahden viikon välein ennen siivouspäivää.
Tänään meillä poikkesi ihana naapuri tuomassa meidän pojalle oman poikansa pieneksi jääneitä vaatteita. Kiitos ja kumarus. Naapurin poika oli mukana, eikä oikein olisi uskaltanut tulla meidän pihaan edes. Lapsemme eivät ole oikein tutustuneet, ujostuttaa puolin ja toisin. Ja emme oikestaan ole edes ihan naapureita, on tuossa rivitalo välissä.
Meidän poika teki nyt kovasti tuttavuutta, naapurin poika empi. Kierrettiin yhdessä pihaa ja lopulta tulimme sisällekin. Jos vaikka siitä tulisi houkutus tulla meille leikkimään.
Hiukkasen hirvitti. Meidän kotimme luonnontilassa. Sängyt petaamatta, kaikenlaisia kasoja siellä täällä. Yleensä meillä on kuin pommin jäljiltä jo seuraavana päivänä siivouksesta, nyt siivouksesta on jo viisi päivää... Kyllähän minä järjestelen joka päivä, teho on samaa luokaa kuin kuin jos yrittäisin ämpärillä tulipaloa sammuttaa.
Eteisessä heti oli esterata valmiina: kenkiä hujan hajan, muutamat housut palomiesasennossa valmiina odottamassa, että joku hyppäisi takaisin kyytiin (jotain on mennyt perille kun ulkohousut usein kuitenkin muistetaan ottaa eteisessä pois :), perjantaiset päikkykassit vielä vaatteita tursuten lattialla purkamatta, musta jätesäkki ovensuussa odottamassa matkaa kierrätykseen (odottanut jo kohta puoli vuotta, häveten myönnän), kaikki sulassa sovussa levähtäneen suodatinkangaspussin ja remonttihanskakasan kanssa. Tämä siis muun muassa.
Olohuonetta somistaa lasten majanrakennus (kaikki tyynyt levitettynä ympäriinsä), leluja siellä täällä. Joku onneton on lisäksi purkanut kaksi laatikollista dvd-levyjä hujan hajan. Takkahuoneessa on kaksi levitettävää pyykkitelinettä lastattuna umpitäyteen jne.
Kovasti vakuuttelin, että on meillä joskus siistiäkin, enimmäkseen tosin juuri tällaista kuin nyt. Ja makuuhuoneesta on minulla olemassa valokuva miltä se näyttää siistinä. En sitä kuitenkaan näyttänyt.
Tämän kuvan jaan nyt teidän kanssanne:
Nyt kun olen näyttänyt naapurille todellisen kotimme, ehkä opin sietämään tämän nolouden. Tai siivoamaan paremmin. Ja kutsumaan ihmisiä kylään kaikesta huolimatta. Toivon niin. Hänelle ei ainakaan enää ole yllätys jos meillä onkin sotkua.
Ja minäkin olen edelleen hengissä.
Miehen tädillä on ulko-ovella kyltti jossa mainitaan, että kodin siisteystaso on jonkin EU- standardin mukainen jotta kaikki jotka siellä käyvät voivat salaa huokaista, että "jollakin toisella on vielä sotkuisempaa kuin meillä". Liityn kerhoon. Rohkeuteni ei riitä kuitenkaan julkaista kuvia todellisuudesta täällä netissä. Ainakaan vielä. Kas kun mitä nettiin laittaa, sitä ei koskaan enää saa sieltä varmasti pois :D.
