Ylen sivuilla oli taannoin juttua lasten pukeutumistyyleistä. Asia on arkisuudessaan jatkuvasti ajankohtainen. Enää eivät meilläkään äidin ostamat tai lahjaksi saadut vaatteet automaattisesti kelpaa. Lapsilla on selkeät näkemykset siitä mikä tuntuu mukavalta ja näyttää hyvältä. Ja varsinkin mikä ei tunnu tai näytä. Jotkut vaatteet vain ovat liian vauvamaisia eskarilaiselle ja se siitä.
Yleensä olen kohtalaisen zen lasten pukeutumisen suhteen. Lapset saavat itse valita vaatteensa aamuisin ja hullutkin valinnat menevät yleensä läpi kotioloissa. Kaupunki- ja kyläilyvaatteet ovat asia erikseen.
Keskityn nykyisin lähinnä siihen, että vaatteet ovat säähän sopivat ja niitä on riittävästi. Shortsit ovat kesävaate ja sukkahousut ja pitkikset vaativat kaveriksi sellaisen yläosan/alaosan, että peppu peittyy kunnolla vaikka pyllistäisi kumartuessaan kaivamaan tavaroita repusta. Likaiset vaatteet pannaan pyykkikoriin eikä päälle. Pyjama ei ole sopiva vaate ihmisten ilmoille.
Tokaluokkalainen on nämä pukeutumissäännöt jo aika hyvin sisäistänyt, ja jopa sen, että asu on (ainakin äidin mielestä) tyylikkäämpi kun jokainen osa ei ole eri tavalla kukallinen/kirjava. Yhtenäiset värimaailmat ja yksiväriset osat rauhoittavat yleisilmettä.
Eskarilaisen kanssa homma on vielä vähän hakusessa. Ja nyt ei puhuta vain värimaailmoista, niille pojalla on kyllä silmää. Viime viikonloppuna jouduin taas vakuuttelemaan, että vielä ei ole ulkona tarpeeksi lämmin shortseille ja t-paidalle.
Tänään aamun vaatekerta meni kuitenkin uusiksi kun huomasin asun koostuvan vaihtamatta jääneestä yöppipaidasta jonka päälle oli vedetty lyhythihainen t-paita sekä housuista jotka olivat lahkeistaan 'vain' n. 10cm liian lyhyet. En tiedä mistä nuo housut taas tupsahtivat, vastahan joulun välipäivinä kävin kaikki kaapissa olevat vaatteet läpi ja nakkelin liian pienet sivuun. Huokailin turhautuneena, hoputin ja ihmettelin itsekseni koska oikein lapsille tulee päättelykykyä niin paljon, että selkeästi liian pienet vaatteet eivät jäisi päälle.
Kotimatkalla vasta tajusin, että tämähän oli kerrassaan trendikäs asuvalinta. Housut oli puettu laskettuna vyötäröltä niin alas, että äkkiseltään lahkeet näyttivät melkein sopivan pitkiltä. Hiphoptyyliä selvästi. Ja t-paita pitkähihaisen päällä -no sellaisia paitojahan myydään kaupoissakin. Jotka näyttävät siltä, että t-paita on pitkähihaisen päällä siis.
Selvä se. Olen ahdasmielinen. Aion silti jatkaa samalla linjalla ainakin toistaiseksi. Sain kuitenkin vision siitä miten katumuoti on syntynyt. Ihan selvästi näin siinä on käynyt :)
torstai 27. maaliskuuta 2014
lauantai 15. maaliskuuta 2014
Äitiydestä
Olen taas pohtinut paljon äitiyttä. Omaa äitiyttäni lähinnä, mutta myös äitiyttä yleensä. Enimmäkseen märehdin kuitenkin omaa vajavaisuuttani. Teksti jota kirjoitan, muuttuu kuitenkin heti niin henkilökohtaiseksi, etten haluakaan sitä täällä blogissa julkaista. Sitten en julkaise mitään. Kirjoittelen vain. Tai pyöritän ajatuksia mielessäni. Parempi olisi ehkä kuitenkin jäsennellä ajatus valmiiksi tekstiksi, tulisi jotakin selkeää. Valmiiksi muotoiltua eikä vain aaltoilevaa ajatustenvirtaa. Ehkä se selvittäisi ajatuksia ja lopettaisi asioiden vatvomisen?
Tunnen itseni keskeneräiseksi. Usein huonoksi äidiksi. Syvällä sisimmässäni tiedän olevani kuitenkin ihan hyvä ja keskinkertainen äiti. Välillä jopa erinomainen, välillä kuitenkin myös surkea. Enimmäkseen jotain siltä väliltä. Pohjakosketuksia ei onneksi ole ollut paljon. Tai sekin tietysti riippuu siitä miten pohjakosketus määritellään... Koskaan en ole lastani esimerkiksi lyönyt. Mieli on kyllä tehnyt. Se jo tuntuu pohjakosketukselta. Huono äiti olen myös esimerkiksi siksi, etten jaksa järjestellä lapsilleni leikkitreffejä. Ja ajaudun usein motkottamaan asioista kun en saa joukkoja motivoitua toimintaan lukuisista ystävällisistä kehoituksista huolimatta.
Ajatus siitä, että olen "hankkinut" lapset itsekkäistä syistä on nykyään kirkas. Äitiys tyydyttää mitä suurimmassa määrin minun tarpeitani. Lapset ovat täällä koska minä ja mieheni halusimme. Lapsilta ei ole heidän haluaan aikoinaan kysytty. Koska halusimme kovasti, miksi ihmeessä äitiys on sellaista tunteiden vuoristorataa. Miksi ei seesteistä onnea. Miksi en jatkuvista päätöksistäni pysty olemaan toimimatta huonosti kun tuskastun. Miksi tuskastun?
Nyt äitiyslomalla olen löytänyt ylen olotilan ja Eve Mantun. Janna Rantalan kolumnit äitiydestä ovat eheyttäneet elämääni jo pitkään. Eilen kävin kuuntelemassa ylen olotilassa taas radio-ohjelmaa.
"Ennen lapsia en tiennyt miten paljon minussa on tunteita. Iloa rakkautta välittämistä huolenpitoa lämpöä mutta myös vihaa pelkoa katkeruutta kylmyyttä myrkkyä."
Kolahti heti.
Yle puheen radiojuttu löytyy täältä: Äidin monet kasvot
Etsiskellessäni oikeaa "välilehteä" löysin myös tämän:
http://olotila.yle.fi/perhe/pitakaa-syyllisyytenne
Vertaistukea löytyy myös täältä:
Mikä saa äidin raivon ryöpsähtämään?
Eläköön äitiys! Kiitos Yle ja kaikki mahtavat naiset jotka teette juttua minulle ja muille äideille.
Hyvää lauantaita meille!
Tunnen itseni keskeneräiseksi. Usein huonoksi äidiksi. Syvällä sisimmässäni tiedän olevani kuitenkin ihan hyvä ja keskinkertainen äiti. Välillä jopa erinomainen, välillä kuitenkin myös surkea. Enimmäkseen jotain siltä väliltä. Pohjakosketuksia ei onneksi ole ollut paljon. Tai sekin tietysti riippuu siitä miten pohjakosketus määritellään... Koskaan en ole lastani esimerkiksi lyönyt. Mieli on kyllä tehnyt. Se jo tuntuu pohjakosketukselta. Huono äiti olen myös esimerkiksi siksi, etten jaksa järjestellä lapsilleni leikkitreffejä. Ja ajaudun usein motkottamaan asioista kun en saa joukkoja motivoitua toimintaan lukuisista ystävällisistä kehoituksista huolimatta.
Ajatus siitä, että olen "hankkinut" lapset itsekkäistä syistä on nykyään kirkas. Äitiys tyydyttää mitä suurimmassa määrin minun tarpeitani. Lapset ovat täällä koska minä ja mieheni halusimme. Lapsilta ei ole heidän haluaan aikoinaan kysytty. Koska halusimme kovasti, miksi ihmeessä äitiys on sellaista tunteiden vuoristorataa. Miksi ei seesteistä onnea. Miksi en jatkuvista päätöksistäni pysty olemaan toimimatta huonosti kun tuskastun. Miksi tuskastun?
Nyt äitiyslomalla olen löytänyt ylen olotilan ja Eve Mantun. Janna Rantalan kolumnit äitiydestä ovat eheyttäneet elämääni jo pitkään. Eilen kävin kuuntelemassa ylen olotilassa taas radio-ohjelmaa.
"Ennen lapsia en tiennyt miten paljon minussa on tunteita. Iloa rakkautta välittämistä huolenpitoa lämpöä mutta myös vihaa pelkoa katkeruutta kylmyyttä myrkkyä."
Kolahti heti.
Yle puheen radiojuttu löytyy täältä: Äidin monet kasvot
Etsiskellessäni oikeaa "välilehteä" löysin myös tämän:
http://olotila.yle.fi/perhe/pitakaa-syyllisyytenne
Vertaistukea löytyy myös täältä:
Mikä saa äidin raivon ryöpsähtämään?
Eläköön äitiys! Kiitos Yle ja kaikki mahtavat naiset jotka teette juttua minulle ja muille äideille.
Hyvää lauantaita meille!
tiistai 11. maaliskuuta 2014
Pientä pintaremonttia
Viime vuoden ponnistuksiin kuuluu keittiöremontti. Nyt pinnistän siitä jonkinlaisen raportin :).
Tätä remonttia voi kutsua pitkään ja hartaasti suunnitelluksi, sillä se on ollut ihan pian tekeillä muutostamme lähtien. Rahat ovat olleet koko ajan valmiina odottamassa. Ja muutostahan tulee tänä keväänä kuusi vuotta. Remonttiin suurin syy oli puutteellinen lämpöeristys jota ei voinut korjata purkamatta kaikkea. Koska kaikki kiinteä joka tapauksessa purettiin, oli tilaisuus mitä mainioin kalustuksen uudelleen järjestämiselle.
Mies ponnisti heinäkuun lopusta jouluun saakka remonttia, minä siivousta ja kodinhuoltoa maha pystyssä. Näin jälkeenpäin ajatellen kaikki meni yllättävän kivuttomasti. Tosin, ihan valmista ei ole vieläkään. Olemme edelleen "joulukunnossa", eli listoja ja täytteitä puuttuu sieltä täältä ja se ainoa alakaappi vaihdetaan vielä vetolaatikoiksi kunhan ehdimme käymään Ikeassa. Silikonikin loppui kesken, joten muutama sauma pitäisi vielä vetäistä.
Tältä keittiö näytti heinäkuun lopussa:
Kuvassa on merbauparketti jo purettu. Puolipanelointi myös. Tykkäsin sinisestä väristä (mutta se pienensi voimakkaasti tilaa), sekä kauniisti kuluvista puuovista. Muu tässä keittiössä olikin sitten "tavallaan ihan ok". Kaikenlaisia tsi patenttiratkaisuja ja liian vähän pöytätilaa hellan vieressä... Kuvaajan selän takana olevalla seinällä ei ollut mitään kiintokalusteita.
Tältä meillä näytti keittiössä muutamaa viikkoa myöhemmin. Kaikki oli purettu pois hirsipintaan saakka ja maata myöten. Lähtötilannehan oli kylmä lattia ja lattian alla roikkuvat villat. Eristyksen korjaaminen alakautta ei ollut mahdollista olemattoman ryömintätilan vuoksi.
Tehdessään perusteellista työtä mies kaivoi lattian alta humuspitoista maa-ainesta pois. Lattian alle jätetyt lohkareet hän pieni kiviporalla ja kivikiiloilla siirreltävän kokoisiksi ja kaiken poistetun maa-aineksen tilalle laitettiin lekasoraa kapillaarikatkoksi. Uudet anturat valettiin lattian kannattajaksi ja siitä sitten lähdettiin rakentamaan uutta.
Muun muassa kaikki tämä kaivettiin pois vanhan lattian alta:
Väliaikainen keittiö perustettiin takkahuoneeseen (ruokapöytä ja tuolit jne.). Tiskausasema oli terassilla takkahuoneen ikkunan takana:
Kosteutta tai muuta arveluttavaa ei purkutöiden aikana löytynyt. Puretuista seinä- katto- ja lattiakerroksista tuli monen monta peräkärryllistä. Lattioita oli päällekäin ainakin viisi, seiniä seitsemän. Kattojakin oli kolmisen kappaletta päällekäin mikäli oikein muistan. Asbestiakaan ei onneksi lötynyt, vaikka siihenkin olimme henkisesti varautuneet.
Purettujen kerrosten myötä saimme lisätilaa joka suuntaan n. 10 cm vaikka keittiön seinät suoristettiin. Kaikki rakoset täytettiin huolellisesti ekovillalla.
Ekovilla on selluvillaa. Se on valmistettu vanhoista sanomalehdistä ja sen käsittely on aivan järkyttävän sotkuista. Bilteman vetiketjulliset muovit sulkivat pahimmat pölyt remontin puolelle, mutta siitä huolimatta sotku yritti levittäytyä ympäri asuntoa. Vaikken varsinaisesti remontoimiseen osallistunutkaan, heiluin imurinvarressa kyllä kiitettävästi ja tein siinä varmasti oman urakkani remontin osalta. Parhaimmillaan imuroin monta kertaa päivässä.
Lokakuun alussa kotiuduin sairaalasta vauvan kanssa ja silloin keittiössä näytti tältä:
Marraskuussa asennettiin jo kaapistoja:
Ikean kaapistot olivat mielestämme helpot kasata. Laatikoiden kasaamiseen pääsin minäkin mukaan. Ne ovat niin keveitä, ettei työ mielestäni ollut liian raskasta edes juuri synnyttäneelle. Tässä vaiheessa alkoi miehellä olla jo turnausväsymystä remontoimisen suhteen. Minulla imuroimisen suhteen. Fantasioin jo tiskaamisesta oikeassa tiskialtaassa juoksevan veden alla.
Keittiö viimein jouluna:
Julkaisukelpoisia kuvia kunnon kuvakulmista ei nyt löytynyt tämän enempää. Keittiössä on kahdella seinällä ikkunat, kahdella muulla seinällä ovi. Uudessa keittiössa kaapistoa on kolmella seinällä, tiskiallas jää kuvaajan selän taakse.
Olen tyytyvinen. Kaikki tavart eivät tosin vieläkään ole löytäneet paikkojaan...
Tätä remonttia voi kutsua pitkään ja hartaasti suunnitelluksi, sillä se on ollut ihan pian tekeillä muutostamme lähtien. Rahat ovat olleet koko ajan valmiina odottamassa. Ja muutostahan tulee tänä keväänä kuusi vuotta. Remonttiin suurin syy oli puutteellinen lämpöeristys jota ei voinut korjata purkamatta kaikkea. Koska kaikki kiinteä joka tapauksessa purettiin, oli tilaisuus mitä mainioin kalustuksen uudelleen järjestämiselle.
Mies ponnisti heinäkuun lopusta jouluun saakka remonttia, minä siivousta ja kodinhuoltoa maha pystyssä. Näin jälkeenpäin ajatellen kaikki meni yllättävän kivuttomasti. Tosin, ihan valmista ei ole vieläkään. Olemme edelleen "joulukunnossa", eli listoja ja täytteitä puuttuu sieltä täältä ja se ainoa alakaappi vaihdetaan vielä vetolaatikoiksi kunhan ehdimme käymään Ikeassa. Silikonikin loppui kesken, joten muutama sauma pitäisi vielä vetäistä.
Tältä keittiö näytti heinäkuun lopussa:
Kuvassa on merbauparketti jo purettu. Puolipanelointi myös. Tykkäsin sinisestä väristä (mutta se pienensi voimakkaasti tilaa), sekä kauniisti kuluvista puuovista. Muu tässä keittiössä olikin sitten "tavallaan ihan ok". Kaikenlaisia tsi patenttiratkaisuja ja liian vähän pöytätilaa hellan vieressä... Kuvaajan selän takana olevalla seinällä ei ollut mitään kiintokalusteita.
Tältä meillä näytti keittiössä muutamaa viikkoa myöhemmin. Kaikki oli purettu pois hirsipintaan saakka ja maata myöten. Lähtötilannehan oli kylmä lattia ja lattian alla roikkuvat villat. Eristyksen korjaaminen alakautta ei ollut mahdollista olemattoman ryömintätilan vuoksi.
Tehdessään perusteellista työtä mies kaivoi lattian alta humuspitoista maa-ainesta pois. Lattian alle jätetyt lohkareet hän pieni kiviporalla ja kivikiiloilla siirreltävän kokoisiksi ja kaiken poistetun maa-aineksen tilalle laitettiin lekasoraa kapillaarikatkoksi. Uudet anturat valettiin lattian kannattajaksi ja siitä sitten lähdettiin rakentamaan uutta.
Muun muassa kaikki tämä kaivettiin pois vanhan lattian alta:
Väliaikainen keittiö perustettiin takkahuoneeseen (ruokapöytä ja tuolit jne.). Tiskausasema oli terassilla takkahuoneen ikkunan takana:
Kosteutta tai muuta arveluttavaa ei purkutöiden aikana löytynyt. Puretuista seinä- katto- ja lattiakerroksista tuli monen monta peräkärryllistä. Lattioita oli päällekäin ainakin viisi, seiniä seitsemän. Kattojakin oli kolmisen kappaletta päällekäin mikäli oikein muistan. Asbestiakaan ei onneksi lötynyt, vaikka siihenkin olimme henkisesti varautuneet.
Purettujen kerrosten myötä saimme lisätilaa joka suuntaan n. 10 cm vaikka keittiön seinät suoristettiin. Kaikki rakoset täytettiin huolellisesti ekovillalla.
Ekovilla on selluvillaa. Se on valmistettu vanhoista sanomalehdistä ja sen käsittely on aivan järkyttävän sotkuista. Bilteman vetiketjulliset muovit sulkivat pahimmat pölyt remontin puolelle, mutta siitä huolimatta sotku yritti levittäytyä ympäri asuntoa. Vaikken varsinaisesti remontoimiseen osallistunutkaan, heiluin imurinvarressa kyllä kiitettävästi ja tein siinä varmasti oman urakkani remontin osalta. Parhaimmillaan imuroin monta kertaa päivässä.
Lokakuun alussa kotiuduin sairaalasta vauvan kanssa ja silloin keittiössä näytti tältä:
Marraskuussa asennettiin jo kaapistoja:
Ikean kaapistot olivat mielestämme helpot kasata. Laatikoiden kasaamiseen pääsin minäkin mukaan. Ne ovat niin keveitä, ettei työ mielestäni ollut liian raskasta edes juuri synnyttäneelle. Tässä vaiheessa alkoi miehellä olla jo turnausväsymystä remontoimisen suhteen. Minulla imuroimisen suhteen. Fantasioin jo tiskaamisesta oikeassa tiskialtaassa juoksevan veden alla.
Keittiö viimein jouluna:
Julkaisukelpoisia kuvia kunnon kuvakulmista ei nyt löytynyt tämän enempää. Keittiössä on kahdella seinällä ikkunat, kahdella muulla seinällä ovi. Uudessa keittiössa kaapistoa on kolmella seinällä, tiskiallas jää kuvaajan selän taakse.
Olen tyytyvinen. Kaikki tavart eivät tosin vieläkään ole löytäneet paikkojaan...
tiistai 18. helmikuuta 2014
Aika kultaa...
Yksi ihanimmista asioista kotiäitiydessä on, että nyt on ollut aikaa olla lasten kanssa. Vain olla. Vaikka kädet ovat "kiinni", silmät ja korvat ovat enimmäkseen aika hyvin käytettävissä.
Siivotakin on ehtinyt jotenkin paremmin. Luulen, että meillä on siistimpää kuin koskaan (se ei ole paljon oikeasti siistien ihmisten mittapuulla, mutta olen silti ihan ylpeä itsestäni). Olen kyllä tsempannutkin siivouksen kanssa heinäkuusta lähtien, silloin alkoi keittiöremontti. Ehkä kyse on siitä, että pienen pienissä pätkissä siivoten ajatus tarpeellisen ja tarpeettoman punnitsemisesta ei käy niin uuvuttavaksi ja tarpeelliseksi luokiteltuja tavaroita jemmailee myös tehokkaammin pois lojumasta. Tai se näkyy kun aivokapasiteetti on nyt kokonaan kotiasioiden käytössä. Tai sitten aika on muuten vain otollinen tavaran karsimiselle ja muulle siistiytymiselle. Tai luulen siisteydeksi sitä, että sotkut ovat nyt vain yläkerrassa. Oli miten oli, en valita. Tämä vinksahdus päässäni saisi jatkua pidempäänkin :). Ajatus vauvan ryömimään oppimisesta on toki tehokas tsemppari.
Tai- jos kyse onkin siitä, että kun minulla on kädet kiinni vauvassa, ei sotkua synny. Mitä siitä voitaisiin päätellä? Tämä jätetään myöhemmin pohdittavaksi...
Lupaus "remontin jälkeen saatte sitten taas kutsua kavereita kylään" on myös lunastettu. Eilen hain koulusta tokaluokkalaisen tyttäreni ja pojan kaverin, joka on ekalla. Eskarilainen piti vapaapäivää. Istuimme välipalalla kun koululaiset alkoivat kilvan kehua päikkyä ja kuinka olisi kiva olla taas päikyssä. Eskarilainen kuunteli silmät renkaana vierestä.
mm.
-Päikyssä oli aina niiiin hyvää ruokaa. Siellä sai kaikenlaisia herkkuja.
-Päikyssä sai nukkua päiväunet.
-Päikyssä leikittiin vaan kaiket päivät
-Päikystä ei tullut läksyjä
Paitsi ekaluokkalainen siihen totesi, että kyllä päikyssäkin piti tehdä niitä tylsiä tehtäviä. Jotka meidän muksujen mielestä eivät kyllä koskaan ole olleet tylsiä. (Nörttivanhempien nörttilapset ts. isä meillä vain on tietokonenörtti, äiti muuten vain epätrendikäs.) Päiväunet olivat kyllä aikanaan tyhmiä. Ja hyvin muistan, että tyttären mielestä päikyssä kamalinta oli ruoka. Kun kaikkea piti maistaa.
Äidin mielestä päikyssä kamalinta on tällä hetkellä kiroilu. Eskariryhmässämme on menossa kaamea kiroiluvillitys. Meillä kotonahan ei kirota kuin äärimmäisen harvoin ja valitusti. Yleensä sekin harva kerta on lasten poissaollessa kun lyö vasaralla sormeen tms. Ja käytössä silloinkin on vain ***kele. Pojan sanavarasto kiellettyjen sanojen osastolla on rikastunut huomattavasti ja laajentunutta vessapuheosastoa esiteltäisiin kovin mielellään kotonakin. Tylsä äiti ei halua kuunnella vaan ohjaa vessaan höpöttelemään jos niitä on pakko testailla.
Nokkela poika keksii jatkuvasti uusia tapoja yrittää kiertää rajoitusta. Esimerkkinä: Kotimatkamme varrella on rakennustyömaa, jossa on kaadettu puut ja nyt on maansiirto käynnissä. Lapsukaisemme eivät huomaa hienoja työkoneita vaan surevat kaadettuja puita ja ovat sitä mieltä, että nyt on taas hyvä leikkimetsä pilattu (ymmärrän heitä, mutta minusta kyllä työkoneetkin olisivat mielenkiintoisia. Ja jotenkin helpompi puheenaihe). Joka kerta ohikulkiessa keskustelemme tästä tragediasta. Pari viikkoa sitten poika tokaisi:
"Nyt kyllä tekisi mieli sanoa perkeleen rakentajat". "Älä sano."
"Mä sanoin jo!" totesi poika tyytyväisenä... Lisäksi hän voi yrittää kertoa minkälaisia tuhmia lauluja kaverit ovat keksineet, minkälaisia juttuja kaverit ovat sanoneet jne. Kauanko tämä kestää? Miten tähän tulisi suhtautua, jotta tilanne rauhoittuisi enkä omalla kätökselläni ruokkisi intoa?
Tänä aamuna komensin vaihtamaan kengät vielä ennen kotoa lähtöä. Poika oli siitä harmissaan. "Juma****a" hän kiljaisi löytäessään talvikengät seinän vierestä ja huomatessaan, että niiden vetoketjut olivat kiinni eikä saappaisiin hyppääminen onnistukaan ilman vetoketjujen avaamista. Äidin syy, äiti kun eilen pakotti laittamaan kengät kunnolla jalkaan kun olimme ulkona... Hoh hoijaa. Meillä ei tuollaisia sanoja käytetä, joten tänään ei sitten pelata. Muiden syyttelemisestä en jaksanut nyt alkaa vääntämään, olisi varmaan pitänyt siinäkin olla johdonmukainen.
Onko se testosteroni, joka siellä nostaa päätään? Esimurrosikää? Vai pelkkää sattumaa? Tytön kanssa meillä ei ole vielä ollut kiroilun kanssa minkäänlaisia ongelmia. Hetken melkein jo luulin sen olevan omaa ansiotani :D. Onneksi juniori on niin pieni, ettei hän vielä osaa toistella papukaijana isoveljen perässä.
Tässä äidin pieni(n) päivänsäde. Häntä ei vielä onneksi tarvitse kasvattaa. Riittää, että rakastaa vaan <3. Ja pitää sylissä. Kuvassa oleva paita on ristiäislahja Kuopiossa asuvalta tädiltä.
Siivotakin on ehtinyt jotenkin paremmin. Luulen, että meillä on siistimpää kuin koskaan (se ei ole paljon oikeasti siistien ihmisten mittapuulla, mutta olen silti ihan ylpeä itsestäni). Olen kyllä tsempannutkin siivouksen kanssa heinäkuusta lähtien, silloin alkoi keittiöremontti. Ehkä kyse on siitä, että pienen pienissä pätkissä siivoten ajatus tarpeellisen ja tarpeettoman punnitsemisesta ei käy niin uuvuttavaksi ja tarpeelliseksi luokiteltuja tavaroita jemmailee myös tehokkaammin pois lojumasta. Tai se näkyy kun aivokapasiteetti on nyt kokonaan kotiasioiden käytössä. Tai sitten aika on muuten vain otollinen tavaran karsimiselle ja muulle siistiytymiselle. Tai luulen siisteydeksi sitä, että sotkut ovat nyt vain yläkerrassa. Oli miten oli, en valita. Tämä vinksahdus päässäni saisi jatkua pidempäänkin :). Ajatus vauvan ryömimään oppimisesta on toki tehokas tsemppari.
Tai- jos kyse onkin siitä, että kun minulla on kädet kiinni vauvassa, ei sotkua synny. Mitä siitä voitaisiin päätellä? Tämä jätetään myöhemmin pohdittavaksi...
Lupaus "remontin jälkeen saatte sitten taas kutsua kavereita kylään" on myös lunastettu. Eilen hain koulusta tokaluokkalaisen tyttäreni ja pojan kaverin, joka on ekalla. Eskarilainen piti vapaapäivää. Istuimme välipalalla kun koululaiset alkoivat kilvan kehua päikkyä ja kuinka olisi kiva olla taas päikyssä. Eskarilainen kuunteli silmät renkaana vierestä.
mm.
-Päikyssä oli aina niiiin hyvää ruokaa. Siellä sai kaikenlaisia herkkuja.
-Päikyssä sai nukkua päiväunet.
-Päikyssä leikittiin vaan kaiket päivät
-Päikystä ei tullut läksyjä
Paitsi ekaluokkalainen siihen totesi, että kyllä päikyssäkin piti tehdä niitä tylsiä tehtäviä. Jotka meidän muksujen mielestä eivät kyllä koskaan ole olleet tylsiä. (Nörttivanhempien nörttilapset ts. isä meillä vain on tietokonenörtti, äiti muuten vain epätrendikäs.) Päiväunet olivat kyllä aikanaan tyhmiä. Ja hyvin muistan, että tyttären mielestä päikyssä kamalinta oli ruoka. Kun kaikkea piti maistaa.
Äidin mielestä päikyssä kamalinta on tällä hetkellä kiroilu. Eskariryhmässämme on menossa kaamea kiroiluvillitys. Meillä kotonahan ei kirota kuin äärimmäisen harvoin ja valitusti. Yleensä sekin harva kerta on lasten poissaollessa kun lyö vasaralla sormeen tms. Ja käytössä silloinkin on vain ***kele. Pojan sanavarasto kiellettyjen sanojen osastolla on rikastunut huomattavasti ja laajentunutta vessapuheosastoa esiteltäisiin kovin mielellään kotonakin. Tylsä äiti ei halua kuunnella vaan ohjaa vessaan höpöttelemään jos niitä on pakko testailla.
Nokkela poika keksii jatkuvasti uusia tapoja yrittää kiertää rajoitusta. Esimerkkinä: Kotimatkamme varrella on rakennustyömaa, jossa on kaadettu puut ja nyt on maansiirto käynnissä. Lapsukaisemme eivät huomaa hienoja työkoneita vaan surevat kaadettuja puita ja ovat sitä mieltä, että nyt on taas hyvä leikkimetsä pilattu (ymmärrän heitä, mutta minusta kyllä työkoneetkin olisivat mielenkiintoisia. Ja jotenkin helpompi puheenaihe). Joka kerta ohikulkiessa keskustelemme tästä tragediasta. Pari viikkoa sitten poika tokaisi:
"Nyt kyllä tekisi mieli sanoa perkeleen rakentajat". "Älä sano."
"Mä sanoin jo!" totesi poika tyytyväisenä... Lisäksi hän voi yrittää kertoa minkälaisia tuhmia lauluja kaverit ovat keksineet, minkälaisia juttuja kaverit ovat sanoneet jne. Kauanko tämä kestää? Miten tähän tulisi suhtautua, jotta tilanne rauhoittuisi enkä omalla kätökselläni ruokkisi intoa?
Tänä aamuna komensin vaihtamaan kengät vielä ennen kotoa lähtöä. Poika oli siitä harmissaan. "Juma****a" hän kiljaisi löytäessään talvikengät seinän vierestä ja huomatessaan, että niiden vetoketjut olivat kiinni eikä saappaisiin hyppääminen onnistukaan ilman vetoketjujen avaamista. Äidin syy, äiti kun eilen pakotti laittamaan kengät kunnolla jalkaan kun olimme ulkona... Hoh hoijaa. Meillä ei tuollaisia sanoja käytetä, joten tänään ei sitten pelata. Muiden syyttelemisestä en jaksanut nyt alkaa vääntämään, olisi varmaan pitänyt siinäkin olla johdonmukainen.
Onko se testosteroni, joka siellä nostaa päätään? Esimurrosikää? Vai pelkkää sattumaa? Tytön kanssa meillä ei ole vielä ollut kiroilun kanssa minkäänlaisia ongelmia. Hetken melkein jo luulin sen olevan omaa ansiotani :D. Onneksi juniori on niin pieni, ettei hän vielä osaa toistella papukaijana isoveljen perässä.
Tässä äidin pieni(n) päivänsäde. Häntä ei vielä onneksi tarvitse kasvattaa. Riittää, että rakastaa vaan <3. Ja pitää sylissä. Kuvassa oleva paita on ristiäislahja Kuopiossa asuvalta tädiltä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)