Pitkä tauko kirjoittamisessa totisesti nostaa kynnystä. Mistä ne kuvatkin tähän hätään? Sanottavaa olisi ajoittain, mutta kaikesta olisi tulossa kilometrin pituinen vuodatus.
Ekaluokkalaisen äitinä tämän kevään keskustelu koulurauhasta on koskettanut minua syvästi. Varsinkin kun ennakoin jo mielessäni vilkkaan, fiksun ja puheliaan poikani koulutaipaleen alkua. (Joka koittaa vasta puolentoista vuoden kuluttua, sitä kannattaakin nyt jo miettiä.) Koska poika osaa jo valmiiksi lukea ja laskea, voi hän pitkästyä. Tyttö ainakin on pitkästynyt, hännen pitkästymisensä ei tosin näy pahasti häiritsevällä tavalla. Ja mikäli poika pitkästyy, hän kyllä varmasti keksii itselleen viihdykettä joka saattaa häiritä muiden keskittymistä. Olisipa opettajalla kiinnostusta ja resursseja huolehtia siitä, että poika ei siinä vaiheessa suistu luokan omaksi häiriköksi ainakaan järkevän tekemisen puutettaan.
Olen pohtinut viimeaikoina paljon myös opettajien resursseja, auktoriteettia ja sen vaikutusta koulurauhaan. Lähipiirissäni on mitä villeimpiä, ei erityisen luottamustaherättäviä tarinoita eri tavoin erityistarpeisten lasten sopeuttamisesta "tavalliseen" koululuokkaan (Kaunis ajatus, mutta ei siis ilmeisesti ihan toimi kytännönelämässä normaaliluokkakokojen kanssa).
Pohtinut olen myös sitä, kuinka käsittämättömän pienetkin asiat voivat muodostua "ongelmaksi". Ystäväni ekaluokkalaisen pojan opettaja on lähettänyt kotiin palautetta monien muiden asioiden ohessa mm. siitä, että lapsi leikkii penaalilla tunneilla. Mietin vain, että jos tällaista leikkii penaalilla-ongelmaa ei opettaja itse saa kuriin yhden ekaluokkalaisen kanssa, kuinka hän pärjää isompien lasten ja isompien ongelmien kanssa... Kyllä se on läsnäoleva aikuinen jonka tehtävä on ensisijaisesti puuttua, muistuttaa pelisäännöistä ja asettaa ne rajat. Toivon vilpittömästi, että tässä on jokin väärinkäsitys. Ehkä viestin sävy on ollut informatiivinen, eikä "olen nostanut käteni ilmaan, tehkää nyt te lapsenne kasvattajat asialle jotain"-tyyppinen, kuten vastaanottaja oli asian ymmärtänyt. Totta on, että opettajilla menee varmasti toivottoman paljon aikaa ja resursseja muutamien tukea tarvitsevien oppilaiden kanssa. Ja totuus mukana kulkevasta kouluavustajasta (joka ilmeisesti on ollut sopeuttamiskuviossa oleellinen osa ideaa?) on ei oota. Tai siis välillä kouluavustaja on, hyvin usein ei.
Kaikenkaikkiaan koulumaailma on aivan erilaista nykyään verrattuna omiin kokemuksiini 80-luvulla. Koko maailma on ihan erilainen kuin se oli 80-luvulla!
---
Kiitos vielä onnitteluista, erityisesti Fredrika ja Marika joita en ole vielä kiittänyt.
Lämpenevät ilmat nostattavat keväthuumaa. Ihana mustaviinimarjan tuoksu lehahti nenääni peruutettuani päin puskaa haravoidessani. Valkovuokot voimistelevat pensasaidan juurella valmiina aukaisemaan nuppunsa. Jospa huomenna aurinko paistaisi ja nuput viimein aukeaisivat. Krookukset ovat kaikki jo avautuneet ja joku jäniksenketale on syönyt ne sitä mukaa kun niitä on tullut. Narsissinalkuihin se ei ole vielä koskenut. Toivottavasti ei koskekaan.
Pihahommien lisäksi puuhastelemme taas kerran keittiöremonttisuunnitelman parissa. Jospa nejäs kerta toden sanoo (vai viideskö tämä jo on?).
Kaikki ajatukset kääntyvät kuitenkin väistämättä vähitellen kohti omaa napaa. Pahoinvointi on hellittänyt onneksi, joten nyt on helppoa ajoittain kokonaan unohtaa olevansa raskaana. Silloin kun en itse muista, lapset kyllä muistuttavat. Paisun kuin pullataikina ja se tuntuu vatsan nipistelynä ja vatsan ihon kutinana aika ajoin. Alan olla jo aika muhkea. Herttuatar Catherine taitaa jäädä kumpuvertailussa jo kakkoseksi vaikka hänellä due date on jo heinäkuussa.
Nyt alkaa jo 20. viikko. Luulisin. Tunnen hentoja potkuja aika ajoin. Ymmärsin yllättäen viime viikolla, että tämä pikku potkiskelija ihan oikeasti syntyy jonain päivänä ja pitäisi varmaan alkaa miettimään käytännönasioitakin. Minne hänet sitten laitetaan nukkumaan ja missä hänen vaatteitaan ja muita tavaroitaan säilytetään, esimerkiksi. Tässä talossa ei meillä olekaan ollut ihan pientä vauvaa. Poika oli jo nopealiikkeinen ja puhelias taapero kun muutimme tänne.
Alun hämmästyksen jälkeen alan innostua vauva-ajatuksesta. Tämä odotuksen alku tapahtui vaikkakin suunnitellusti, niin melkein liian helposti ja nopeasti. En ollut varautunut tällaiseen, enkä ole oikein voinut ymmärtää, että tämä on totta.
Nyt on mukava olla ja odottaa. Hormonitkin tekevät tehtävänsä, olen ihan nyyh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti